lasipalasia

pakkohoito part3

2012-01-19T11:34:00.000+02:00

Ja niin sain 3kk valittaa etten pärjää kotona ja 1kk että sh ei oo hallinnassa. Tuli läskille nm letku turhan takia ja sit tarkkailu ja nyt oon koko loppuelämän pakkohoidossa os12.part3. Taisi mennä vihdoin perille mun sanat etten pärjää kotona eipähän nakkaa kotiin kokoajan. Helvettiä tää on mutta laitostutaan helvetissä ihan kunnolla.tiesin jo maanantaina et tänään alkaa pakkohoito läski on pakkohoidossa läskimmässä kunnossa kuin koskaan. Ihan sama helvetti jatkukoon pakkohoidossa.ette pääse musta ikinä eroon. Hienoa jee. Een ikinä pihalle enkä muuta ikinä enää. En lähe pois koskaan. Koskaan. Irtisanon tuon asunnon pois.ihan sama.en jaksa enää turhaa jauhaa asioita.älkää mua uskoko.asun täällä. ;) vittu. Sama kuolla kuin yrittää mua ei uskota. Heihei.ilmeisesti on shn takia pakkohoito kai?

vuosi ja 13.1 perjantai

2012-01-11T10:37:00.002+02:00

editt//13.1 perjantai
twitterissä uutisia isommin tilanne on kamaka oon toista pv sisätaudeilla eka tipassa ja nyt illasta alkaen nenämahaletkussa part2 elämäni läskeimmässä kunnossa nokkaletkuun en oikeesti tajua tätä yhtään sanotaan et kuolen kohta jne.ja nm en tajua kun oon oikeesti läskimpi kuin ikinä...ja laiska paska en jaksa itteeni kantaa enkä toimia.mutta en syö en juo niin kauan kun oon näin saatanan läskissä kunnossa isompi läski kuin ikinä.en oo noussu ylös kun en pääse laiska läski os8 ja vitun nokkaletku. Toinen blogi löytyy tuolta vasemmalta alanurkasta
////edit end //////
alkuperäinen:
samaa soppaa uudestaan ja uudestaan.
Samoja käytäviä, seiniä ikkunoita ja ihmisiä.
Mikään ei oo muuttunut joku vois luulla.

Vuosipäivä - epäiloinen. Vuosi sitten 11.1.2011 krista käveli teholta-sisätautiosastolta-hullujenhuoneelle.

Kyllä mä kapinoin vastaan ja tein kaikkeni etten joutuisi hullujenhuoneelle jossa mua ei vaan voida auttaa, missä syömisvammaani ei voida auttaa, muhun ei luoteta ja ollaan vihaisia. Soittelin vihoviimeisillä voimillani ympäri ämpäri etten joudu hullujenhuoneellle maanpäällliseen helvettiin.

näin vuoden viisaampana tuostakin ajasta viisastuneena voin sanoa puhtaasti ja rehellisesti että asiat on muuttuneet henkisesti ja ihmisenä ehkä paremmaksi kuin ennen ainakin aikuisemmaksi. Mutta valitettavasti voinn sanoa aidosti että syömishäiriö on pahempana tällä hetkellä kuin se oli vuosi sitten ja multa on voimat loppu. Vaikka se ei minusta näy päällepäin on se pahempi kuin koskaan..silti yritän...

Puuttumatta nyt enempää ja isommin siihen mitä kaikkea oon epäonnistunut vuoden aikana tekemään....miten kukaan ei vieläkään ymmmärrä mistä kaikessa on oikeasti kyse, itse sen tiedän ja ymmärrän ilmeisesti iskäkin mutta ei kukaan hoitopuolen porukasta sitä näe - olen liian erilainen syömisvammaseksi...

Vituttaa suoraan sanottuna vituttaa katella samoja osaston käytäviä viikko,kuukausi,vuosi tolkulla kaikkia tapoja ja sääntöjä sairaalaa ylipäätänsä. Vituttaa kiertää samaa kehää ymäpäri. Vituttaa kun asiat seisoo paikallaan en saa apua..en jaksa enää taistella asiasta tiedän ettei ymmärretä eikä jakseta minua, eikä osata auttaa ( edelleenkin tiedän kuka tekee suurimman työn) mutta on se jännä kun oikeasti apu tuki ymmärrys on nyt 0 ja mun pitää täysin yksin selviytyä kaikesta eikä siitä nyt tule yhtään mitään.
Jumitan vaan oleilen vain hullujenhuoneella paikassa jota vihaan enemmän kuin mitään..en selviä itsekkään.

Pakkolenkki jumppa liikunta, pelko, pakko pakko pakko joka asiaan pakko pakko olla syömättä juomatta jne. ikuinen pakko. ikuinen paha olo. viime torstaista alkanut alamäki jatkuu lujana " en voi syödä enkä juoda ennen kuin tämä vara ravinto läski on saatu pois minusta " en jaksa olla läskimmässä kunnossa kuin koskaan..
en syöny oo, en juonu oo.
Sain nestelistan - unohin täyttää sitä ja unohin samoin myöskin j uoda ei sekään listia auttanut asiassa. ei sitä kukaan muu taida muistaakkaan kuin minä.
ruokapäikky - ammottaa tyhjyyttään ähky vaikken syöny oo, ahmin jos syön ihan vain jotain ...
tenoxit ei auttanut uneen - melatoniintkaa nei - opamoxi isoi sellanen ei sekään au ttanut valvoin koko viime yön..
kannettiin tupakalta vaakalle maanantaina hoitaja kanto läskin painavan lyllyvän kristan vaakalle kaikkien hoitajien ja lääkärin eessä toteamaan vaan sen että oon läskissä kunnossa.
pakkolenkki-jumppa liikunta jne. sata syytä laihutaa sata syytä olla syömättä. Samalla haluaa kaikesta tästä eroon toipua tervvehtyä päästä helvetistä pois, päästä elämään mutta kun ei voi ei voi tästä läskimmäksi tulla enää ja sillä ei voi syödä :( ja jps syö lihoo, lihoo vaikkei s yö.

Pahempi olla minä kuin koskaan aijemmin.

Tää on sitte unen pöpperössä pää sumussa kirjotettu kun en oo tosiaan nukkunu.

mutta joo oikein iloista ja mukavaa vuosipäivää hullujenhuoneella! saakeli epämukava päivä. Menee ihan päin peetä.

ps. se toinen blogini löytyy edellisestä tekstistä linkkinä ja tuosta vasemmasta sivustsa linkkinä.

2011-2012 + 6.1.2012 edit

2012-01-01T00:00:00.005+02:00

Hyvää uutta vuotta 2012!

toivotaan että mulla menis vihdoin ja viimein tuleva vuosi paremmin kuin tämä vuosi kun on sattunu ja tapahtunut.

Hyvää uutta vuotta!
ps. toinen blogini löytyy tuolta vasemmalta sivulta linkkinä.
ja tästä myös piilopaikka

vuoden vaihtumista kuvina joissa ei näy ihmisiä:

Edit 6.1.2012.

toinen blogini löytyy myös tästä ja sivusta linkkinä. tästä toiseen blogiin.
ja miten mulla menee nyt, ihan päin helvettiä on menny jo pidemmän aikaa en hallihe yhtään ite tätä hommaa viimeinekin hallinta hommastani on lähtenyt pois, en halua luovuttaa vaan toipua ja elää mutta joko tässä pettää mun kroppa tai mä tapan kohta ittteni. Nyt 6.1 tuntuu siltä että mä voisin tappaa itteni koska vain mä en kestä tätä sairautta en enää, enkä itteäni en enää....mä taidan luovuttaa ja kuolla joko oman käden kautta tai kropan pettäessä samapa tuo kunhan tapahtus pian. En nimittäin kestä enää tätä kuvotttavan läskiä lyllyvää kehoa ja turhan päiväistä elämää hullujenhuoneella ja ruokaleikkiä painoa, kokoa pahaa oloa en jaksa. ilman ketään joka ymmärtäisi missä mennään oikeasti mistä on kyse jne. Olen pahoillani. Olen pahoillani myös jos enää koskaan en kirjoita.Tästä mun ajatuksesta tällä hetkellä että kuolen mahd.pian ja helvetin pahasta olosta yms. ei tiedä oikeasti nyt kukaan muu mitään kuin minä ja ne jotka tän nyt lukevat. Aikalailla elän niin kuin viimeistä hetkeä koska vain....koska en vain enää jaksaisi, mutta en halua olla inhottava muille joten pakko jaksaa puhua jutella hymyillä nauraa ettei kukaan pääse mun muurin taa ja tiedä totuutta minun pahasta olosta...jotenkin en osaa enää tuoda tunteita niin esille kuin ennen, kiukuttaa ja raivostuttaa mutta eipä sitäkään kukaan tiedä. Aikuistuin kai sitten 2011. Ja kuolin 2012. tiedän joutavaa on kuultu ennenkin höpinää mutta tietäisittepä äänen painot ja sen mitä se todellisuus on, mistä on leikki ja paska kaukana. Olen vain aito rehellinen itteni.....

sain ihan ite auki ekaa kertaa ikinä, syömiset vieraille.

no en oikein osanu mennä oikeeseen paikkaan 20:00 kattomaan kaupungin raketteja, mutta kyllä niitä sieltä sitte näky. ekaa kertaa ikinä katon tältä puolelta kaupungin raketit ja itken.

20:00 kaupungin raketit paukkuu ja krista itkee kulunutta vuotta toivoen parempaa uutta vuotta

raatihuoneen torilla kohti onnelaa matkustamme korkkarit jalassa..tästä takaste tulo yksin puoli kahen aikaan jalat ei kantanu, tärisytti ja kaaduin sata kertaa kun en jaksanu kävellä...ja voin sanoa en ollu päissäni.

vähän vuotta 2011

2011-12-31T10:10:00.000+02:00

Normaalisti tähän aikaan vuodesta oon kirjoittanut pitkän kirjoituksen siitä miten vuosi on mennyt, kerrannut kaiken, jotenki tällasen" rauhallisen, paikallaan pysymisen, mitään tapahtuneen vuoden jälkeen" köh...tuntuu vähän tyhmältä alkaa kerrata kaikkea tuota mitä on tapahtunut. Mutta jos jotain ketaisin ihan huvikseen.
2011

oulu toukokuussa pääsykokeissa käydessä.

kajaani linnan rauniot jollakin lenkilläni kuvasin

..kaikki alkoi vuoden vaihteen itkemisestä rakettien paukkeessa isosta toiveesta ja tunteesta että tästä vuodesta tulee parempi, vihdoinkin voisin paremmin mutta...

...5.1.2011 illalla olinki päivystyksessä ja siitä teholle, teholta sisätaudeille ja sieltä hullujenhuoneelle koska otin vähän liikaa nesteenpoistajia meinas henki mennä.
Siitä sitte taas hullujenhuoneelta päivystykseen,tippaan, sisätaudeille, tippaan, nenämahaletkuun, hullujenhuoneelle, kokkolaan, hullujenhuoneelle, kokkolaan, hullujenhuoneelle pakkohoitoon, vapaa ehtoiseen hoitoon, kotiin, tarkkailuun, kotiin, junan alle, hullujenhuoneelle, sisätaudeille, hullujenhuoneelle, sisätaudeille, välissä jotain miljoona kertaa koko vuoden aikana päivystykseen millon mistäkin syystä, erittäin noloa.
...eli sellanen vuosi hullujenhuoneella todella hienoa, kamalin paikka mitä olla voi ja melkein vuosi kokonaan siellä välillä kävästen jossain muualla hävettää :(

Oonhan toki ehtiny tässä vuoden aikana touhuta muutakin kuin hullujenhuonetta, sisätauteja,kokkolaa,tippaa jne.

oli teho,tippa, kokkola, paras kaveri ja koru sen kanssa, pääsykokeita kajaanissa ja ouussa, oulussa käynti visiitti ennen pääsykoepäivää, lepo paikka saiaalalla, vili koirani rakkaani, kalajoen reissu parhaan kaverin luona, kuopion reissu, pidennykset, koiran hauta jouluna.

..käväsin viisissä pääsykokeissa kajaanissa että oulussa, tein kaikkeni lukiessani ja hakiessani kouluihin ja perseelleen meni kaikki hylätyksi jostakin syystä.
...irtisanoin asunnon ilman tietoa uudesta asunnosta..ja tuurilla sain uuden asunnon.
...matkustin raahen kautta kalajoelle kaverin luokse, seikkailun ja tuntemattoman seudun kautta olinkin parhaan kaveerin luona kalajoella, ja sieltä tultiinkin piipaalla ja oulaisiin,sieltä junalla iisalmeen jossa pallotin yksinään kesäyössä iho palaneena junaa kajaaniin odottaen.
...seikkkaillu oulu, kajaani, kokkola, kalajoki, alueella. normaalisti pallotan kajaanissa koko vuoden nyt en voi sanoa niin, oikeesti todella paljon mukavampi matkustaa jne. kuin pallottaa yhessä kohti.
...tehny käsitöitä(joita vihaaan) todennu että jotkut paikat ei oo yhtään mun juttuja ja helpottunut siitä tiedosta itelleni ettei ne oikeesti oo paikkojani.
...käyny extempore kuopiossa kaverin kanssa päivän reissulla shoppailemassa ja ihastumassa siihenkin kaupunkiin.

Kalajoki, kun krista näki ekan kerran meren

...laulanu karaokea aika useastikkin itteni nolostuttaen muiden kuullessa ja järkyttyen mun lauluäänestä.
...käyny ratsastusterapiassa ja hoksannu miks porukka tykkää hevosista.
...tutustunut todella paljon uusiin ihmisiin.
...meinannu tappaa itteni pari kertaa epäonnistuneesti.
...äänestänyt.
...henkisesti toivottavasti kasvanut aikuiseksi ja raivarit historiaa(näillä näkymin)
..irtisanonut puhelinliittymän ilman uutta...
..pidentänyt hiukset.

..otttanu paljon kuvia, kattonu housea,frendejä,gilmoren tyttöjä dvd:ltä.
...matkustannu piipalla, pakoillu poliiseja ja ambulanssi porukkaa metikössä.
...käyny järvellä.
...kaahlannu meressä
...keilannu vuokatissa
...hankkinu uuuden tietokoneen
...matkustanu se on paras juttu koko vuonna, krista tykkää reissata oikeasti krista tykkää siitä.

24.12.2011 Vilin kopin eteen laskemani kynttilä

Että kaikkiaan sellanen epärauhallinen, epänormaali vuosi minulle. Paljon yhtäkillisiä muutoksia kännykkäliittymä,asunto,matka,hiuksien pidennys, Mukavan paljon vaihtelevaa seikkailua ympäriinsä, sosiaalistumista,raivareitten katoamista, tippaa, hullujenhuonetta, fyysistä huonoa oloa, psyykkistä huonoa oloa. Lukon avautuminen päässä ja henkinen kasvu.
Kaiken kaikkiaan sanon että kamalin vuosi tähän mennessä sairastaessani kamalin, raskain, epätoivoisin, kamalin. Muista ihmsistä ja omasta opista saa tää vuosi ehkä sen 1 pisteen muuten nollilla mennään.
voin rehellisesti sanoa ensimmäistä kertaa koskaan, että asiat olisi muuten ihan ookoo ja pärjäisin kotona ilman näin pahaa syömishäiriötä....joka hallitsee KAIKEN enkä kykene mihinkään.
Erittäin raskas vuosi 2011, erittäin huono vuosi. Luulin 2008-2009 olevan pahinta mitä on ollut, mutta kyllä se on tää vuosi.

en jaksa kerrata tuota koko vuotta niin paljon on tapahtunut, sattunut, muuttunut. Paljon paljon muutakin kun sairaala, syömishäiriö, itsetuho. Mutta kun en halua muita ihmisiä sotkea blogiini. Antaa täää yksipuolisen kuvan mutta olkoon niin...paljon on muuttunut, mennyt eteenpäin, tapahtunut mutta syömishäiriö on vain aidosti ja oikeasti pahentunut. niin ja mä en enää esitä mitään mä oon vaan krista aidosti ja rehellisesti.

Ohi olkoon, aivan kamala vuosi syömmishäiriöni takia. muutoin muutoksen vuosi onkin ollu.

vuoden 2011 arvosana asteikolla 0-10 on: 2, pisteitä saa matkat ja mukavat ihmiset 1 ja toisen pisteen oma muutos. Muuten menee miinuksilla sairauteni takia jota en oikeesti jaksa.

Toivotaan että oon vuoden päästä vielä elossa, ja oikeasti jo paremmassa voinnissa, että oikeasti voisin toipua tästä eikä henki jotenkin menis tässä touhussa..toivotaan että henki säilyy...se voi tässä lähiaikoina lähtäkkin eikä nyt oo mikään leikin asia sairaus on pahempana kuin koskaan ja mä oon voimaton sen edessä...

jeps mutta ajatettuna tulee teksti tuossa illalla vielä. Semmonen yksipuolinen kuva tästä vuodesta ( mä taas selittelen?) kyllähän tätä vuotta voi lukkee blogistani.

kiitos ihmisille jotka on olleet seurassani ja jaksaneet minua tän vuoden :).

Hyvää joulua 2011!

2011-12-24T09:58:00.001+02:00

edit// Twitteristä löytyy uusimmat kuulumiset, blogiin jompaan kumpaan kirjoitan ihan lähi aikoina kunhan saisin ajatuksia kasattua yhtään mihinkään suuntaan.

Hyvää joulua kaikille tutuille ja tuntemattomille ihan kaikille tasapuolisesti :)

rauhallista ja mukavaa joulun aikaa 2011!

toivottaa Krista...

joululahja minulle, hiukset. pahoittelen tuota hiuksien omistajaa kuvasssa tiedän todella hyvin sen olevan kamala pullapalo ja ihmepullukka.

Mutta ihan kaikesta huolimatta toisessakin blogissa toivotin jo hyvät joulut ja joulut täällä myös joulun viettäville ja niitä ei viettäville.

viikko viiskyt - taisin eläää..

2011-12-18T13:45:00.000+02:00

Hieman erilainen ja aika vauhdikaskin viikko alkaa olla paketissa, kaiken kaikkiaan viikko viiskyt oli hyvä.
Sain olla kaverin kanssa maanantaina kuopiossa shoppailemassa päivän juna matkan varrella ja tykästyin kovin kaupunkiin että ystävääni parhaaseen, ei sillä etteikö ongelmia olis tullu syömisten ja ahistusten ynnä muiden kanssa tai mitä muuta mulla on mielessä. Käyköhän tässä nyt niin että kaikki kaupungit ..missä käyn tykästyn niihin ja haluan muuttaa sinne...yhtä kaupunkia lukuun ottamatta josta en tykänny yhtään.

Ma 12.12.2011, Kajaani-Kuopio-Kajaani + kaveri ja junamatkat. Todella mukava reissu jos olisin vielä kunnossa enkä jossain sairaalassa ja pyörtyisi ja alkaisi oksentaa kaikkea mitä suuhuni pistän samalla pois. Se oli sellanen 11:50-20:50 mittainen nonstop paitsi junassa kukopio visiitti. Palasin ossalle sen jälkeen.

12.12.2011, ilta hämärtyy väsyneitten mutta kuopioon ihastuneitten shoppailijoiteen kanssa, parin tunnin päästä ois junaan lähtö. Heikotus ja tori remppa pilas maiseman mutta kuopio oli ihana. Ostettiin just mulle hiukset kaupasta ;D ja yritettiin metästää kahviota sitä löytämättä ko kaikki oli menny kiinni.

12.12.2011, junassa kuopio-kajaani, vaihettiin vaunua ja istumapaikkaa pidettiin liikaa meteliä ja saatiin ihan oma junavaunu pikajunasta ja neljällä penkillä nopeastihan se meni kikattaessa matka takasin ja ostoksiakin tuli tehtyä.

12.12.2011, kuopio-kajaani junassa tulossa ihan kohta kajaanissa takaste - mitä ihmettä? lyhyt hiuksinen on pitkä hiuksinen?!?!

Tiistaina 13.12.
Oli heti aamusta ratsastusterapia monen viikon tauon jälkeen, yleensä ollaan maastossa hevosen kanssa nyt oltiin sisällä ööö maneesissa ja mä sain ohjata sitä hevosta kääntymään oikeelle ja vasemmalle kuulema oli niinkuin oisin ennenkin tehny sitä, hitto että pelkään aina että se heppa särkyy mun alle tai satutan sitä ku kosken siihen tms. mutta oon tykästyny tuohon. Heppaterapian jälkeen oli taas tuhottoton väsymys. Sit sain taas kummaksuvia katseita osakseni kun hiukset on yhtäkkiä kasvaneet. Maanantai iltana sain extemoporee tietää että mulla on ravitsemusterapia tiistaina yheltä ja aattelin että vittu taas tulee samanlainen 3 croisanttia ja tonnilaka purkki lista tai jotain muuta vastaavaa kuin kesällä tai jotain muuta kamalaa. Oli aikamoinen yllätys kun ravitsemusterapia aika tuli ja siellä istu tutun näköinen nainen mutten tienny mistä se oli tuttu ennenkun hetken olin istunu hoksasin.
Tein sellasen jonku nälkiintymis aste testin tai jonkun mistä ruksasin melkein kaikki rastit oireista joita mulla on siis näitä mun fyysisiä vaivoja - tulipahan selvyys siihen että mä en niitä kuvittele päästäni ja keksi vaan ne on ihan totta ja kuulema vakava asteinen tilanne tms. Kalaöljykapseleita, sinkkiä, kalkkia, monivitamiinia ja niitä lisäravinne juomia ja että tartteisin toisen hoitopaikan kuin sen sekaosaston ja ois vähän kiirus että ruokaa menis alas ettei joudu nokkaletkuun tms. Se asenne ravterillä oli tosi hyvä ja ymmärrys että tää on totta oikeesti. oonhan mä ottanu nyt yhesti niitä ravterin suosittleemia lisiä tänä aamuna ja oon juonu lisäravinne juomia.Mä teen yhteistyötä..mutta tartteisini apua tähän syömishäiriöön masennus on voitettu enkä halua kuolla eikä osasto voi auttaa syömishäiriössäni - eikä terapia riitä - enkä todella pärjää kotona - eli mitä helvettiä nyt tehään - kun omat keinot on loppuun käytetty oikeasti. Hoitokokoukseenkin tämä oulun osasto ajoilta tuttu ravterri ois tulossa kun noi saisivat aikaan sen hoitokokouksen järjestettyä. jonnekki ouluun olis kuulema tosi hyvä päästä nyt vaikka syömishäiriöklinikat ei oo toiminu mulle...en tiiä on taas soppa ja tenkkapoo. Iskäkin on halukas tulemaan mukaan hokoon ja asioihin yleensä mukaan että saisin itteni kuntoon.

En halua kuolla mutta tässä käy niin että joko syömishäiriötappaa minut tai minä väsyn ja tapan itteni syömishäiriön takia...tai kroppa pettää ennen mua niinku mua on jo varoteltu tässä.

Keskiviikkona en muista mitä tapahtui mutta öö mulla tais olla tän vuoden viimeinen terapia keskiviikkona ja muistin yhtäkkiä aikapaljon mun syömisvammailu asioita joista oon erimieltä toisen kanssa kun toinen ei tiedä taustoja. Ainiin ja keskiviikkona suhtautuminen, asenne ja käytös mua kohtaan osastolla muuttui mua helpottavaksi. Niinkuin toisessa blogissani olen kirjoittanutkin asiasta....jota olen puoli vuotta kirjoittanut mikä on nyt julkinen mutta piilotin aijemmat tekstini löytyy kyllä tänkin blogin avulla jos osaa ettiä.

Torstaina illalla tein taas jonkun oman ihmeeni, tartuin virkkuu koukkuun ja aloin virkata huomasin että mulla on aika näppärät sormet, ja että ihmiset tulee hakemaan mua luokseen, hakeutuu mun seuraan, nauretaan ja jutellaan puhutaan ja ollaan....miks ne haluaa tämmösen ihmisen seuraan tulla ja mikä hitto sekin on että mä joka inhoan virkkaamista ja neulomista teen kumpaakin taas...oisko se että luin jostain että virkkaa tai neulo että et syö...mietin mä samalla asioita syviä. Ei ikinä pidä sanoa en ikinä.

Perjantain tullessa odotin saavani kaverilta varmistus soiton tai viestin että nähdään illalla, lähdin lomalla päiväksi keskustaan hoitamaan näitä tähän aikaaan vuodesta hoidettavia asioita syömiset meni ihan päin puuta heti ja olotila pakkaselle heti kotona käydessä - ei onnistu yhtään - en pärjää. yritin. Kaupassa käynnistä ei tullu yhtään mitään ja odotin odotin että kaveri jo soittas että on tulossa hakemaan.

Kello tuli seittemän ja kaverin auto tuli mun asunnon eteen, alkoon ja cittariin kuoharia ja jotain muuta siitä kaverin luo meinasin pyörtyä ja siitä sitte pikkujoulujen juhlinta alkoikin. Kuoharia, pelilauta, telkkari, juttelua, naurua, kuumuutta, videota, valokuvia, laittautuminen.

16.12.2011 kaverin kanssa pikkujouluissa.ahisti mutta ei sitä tarvii maailmalle kuuluttaa tai jäädä tuleen makaamaan.

Siitä keskustaan jalat kevyin askelin kohti teini baaria että päästään halvalla sisään pari drinkkiä ja korkattiin tanssi lattia, sit vaihettiin baaria ja mentiin toiseen paikkaan laulamaan matkustaja ja joku toinen kappale..oudointa tässä oli se että mä en saanu olla yksin....mulle tarjottiin kallis juoma, mihin meet, tuu tänne, oot aika kiva, äläs mee, ootpa varovaisen näkönen, hyvä laulu, istu tähän no minähän istuin kun kaveri liukeni hetkeksi paikalta ja törötin kaverin kanssa loppu illan samassa paikassa, puhelin numerokin vaihtu...että terve mihinhän mä oon taas itteni sotkenu.

viimeiset juomat.

Kunto loppu kesken vanhuksilla puol kahelta, mut talutettiin toisesta baarista taas ulos ja meinattiin soittaa ambulanssi, raahaannuttiin kaverin luokse kärsimään huonosta olosta ja kunnon loppumisesta. Sain jäädä kaverin vaivaksi yöksi sen ihanalle pehmeällä sohvelle nukkumaan en mitenkään ois jaksanu enkä uskaltanu tai pystyny olla asunnossani. Maailmakeinuu ja oksettaa enkä nuku koko yönä, aamulla kaverin kissa tulee viereen silitettäväksi. Kaveri vie mut kotia aamusta ja ihmettelin kun viesti piippasi luulin ettei niin päissään kukaan enää muista myöhemmin.
En minäkään muista ja kauhee olo ku en oikein saanu syötyä.

Lauantaina 17.12
olin ilmeisesti vieläkin päissäni kun en saanu krapulaa enkä nukkunu koko yönä, puhelin pirisi tai viestitti koko päivän läpeensä monelta monelta ihmiseltä. Kävin vanhempien naapurissa kattomassa koiran pentuja taas joihin oon ihan ihastunu ja halusin toisen niistä itelleni. Vanhemmat alko tehä ruokaa ja iskä nakkas mtu sairaalalle tärisemään ja palasin osastolle en mä pysty oikeesti olemaan kotona tää on niin kauheeta....mikä mua auttaa mun syömishäiriössä :( en halua kuolla eikä ruoka mee alas tai oksennan jos syön, en jaksa, pahoinvoin tai maha jotain...sydän jotain. niitä lisäravinne juomia oon juonu ja toisinaan saanu iltapalaa kun oon pyytäny mut en halua olla vaivaksi.

Aika vauhikas viikko mutta tosiaan en sano suoraa osoitetta toiseen blogiini vaikka kuinka kyselisitte tästä blogistakin sen löytää se on ehkä mukavampi luettava. piilossa se on joo..mieti mieti. näkyvillä kuitenkin.

Läskiahistus ja muu on kamala...mutta mä en oikeesti jaksa enää kirjottaa tukehun kuumuuteen vauhikas viikko takana. Läski ahistaa, ruoka ja muut ongelmat paitsi kuoleman halu ja masennus on samana kuin tähänkin asti niitä sen enempää kertomatta, asenne on eri ja apua pitäs saada mutta mistäpä :( perhana, ennenku kuolen ja joo tiedän itte se työ on tehtävä mutta tukea tarviisiin. Siis syömisvamma on samana kuin aijemmin yhtä vaikeaa kuin aijemmin mutta oompahan eläny tän viikon kerrankin.

- pitäs saada apua tukea että saisin itteni kuntoon hakemaan kouluun keväällä, muuttamaan, hommaan itelleni koira, ystäviä, harrastus...tää asia vain seisoo nyt kun mä en löydä keinoa taisteluun sh:ta vastaan :/. ei läski saa apua oon aina liian hyvässä kunnossa että otettas tosissaan paitti se rav.terri otti kyllä todesta minut..ainakin se tuntuma tuli ja ehkä hoitohenkilö kuntakin sen jälkeen tajusi että ne mun oireet on oikeita eikä feikkejä ja että mä en oo sekasin tai pelleile vaan puhun totta ja teen yhteistyötä että oon muuttunut en tiedä -
jos jotain sanoo ääneen se menee pilalle jos jotain kirjottaa se menee pilalle.

- krista -

pelottavaa + edit 13.12.2011

2011-12-07T13:04:00.001+02:00

13.12.2011.

terveisiä eiliseltä kuopion reissulta. Junalähti parhaan kaverin kanssa kajaanista kuopioon kaheltatoista eilen ja tultiin takaste ilta yheksältä mahtava reissu ja anto kyllä kantapään kautta ymmärtää etten oo kunnossaa...ku pyörryin ja muuta sellasta matkan aikana. 2paitaa, kalenteri ja hiukset. Sekä mahtavia kuvia, videoita ja muistoja. Kuopiossa tuli heti kodikas ja lämmin paikka sellanen että jes tännekkin vois muuttaa.
tässäpä pari kuvaa. 10 pisteen reissu miinusta saa vaan mun kunto :(

12.12.2011, juuri kuopioon saapuneena kuopion torilla. tori remppa pilas maiseman onneks oli opas asemalta keskustaan

12.12.2011, kuopiossa aapelin kauppakeskuksesta pihalle tultiin ja tän jälkeen väsymys sai riehaantumaan meidät

12.12.2011, paluumatkalla kuopio-kajaani junassa kuvailtiin ja vietetiin laatuaikaa ja katottiin millaset niistä mun lyhyistä hiuksista nyt takaste tullessa tulikaan. pikajunan paskalla.

------------------
alkuperäinen:
Pelko ja tenkkapoo.
Kaikkein läheisimmän ihmisen valtava huoli välittyi ensimmäistä kertaa minuun, sai minutkin huolestumaan ja pelkäämään, kuolenko pian oikeasti. Makasin viikonlopun voimattomana asunnossani, isän hakiessa minut takaisin osastolle huolesta kipeänä sunnuntai iltana. Vointi vain huononee. Pelko kasvaa. Takalukko päässä avautuu ja pelkään sittenkin oman henkeni puolesta, ajattelin toisten ongelmia huolia ja pidin toisista huolta, parin kolmen viikon ajan unohtaen samalla itseni täysin, pystymättä käsittelemään edes päässäni olevia ongelmia, liian raskaita olenhan liian rikki. Toinen huolesta kipeänä miettii mihin minut pitäisi viedä että pysyn hengissä, todeten että osastolla olen edes jossakin turvassa koska asunnolla kukaan ei ole katsomassa jos jotain pahaa tapahtuu. Huolesta kipeä isä, vei osastolle huolehti asioistani eteenpäin. Pelko valtasi alaa, pelkään että kuolen mutten pysty käsittelemään asiaa, höpötän ja touhuan muuta kun pitäisi käsitellä jotain muuta asiaa.

Täysi romahdus, mikään ei pysy sisälläni, valtava mahakramppi kamalan kuumuuden kera, tuntui että kuolen siihen pisteeseen ja olinkin varma että kuolen sen verran tuskainen olotila. Olotila vaihtui mahakivusta,oksetukseen ja mikään ei pysynyt sisällä kaikki tuli ulos eikä jalatkaan enää kantaneet kuten aamulla jo ehdin luulla olon helpottaneen. Onneksi joku hoitaja otti edes todesta asian ja vei mut päivystykseen ja asiallinen lääkäri jonka olin pari viikkoa tai viikko aijemmin tavannut kohteli minua kuin ihmistä ja tutki totesi mistä kiikastaa, sanoi että tippaan ja kuunteli minua kuin ihmistä silleen luotettavasti, ei pelottavasti tai vihaisesti. Niin että tuli olo että teen oikein jos teen näin. Puutostilloja proteiinit,b vitamiinit,rasvat yms. kun en kuulema syö hikikuuma siitä, sydän siitä ja kaikki muu siitä, painokin on tippunu nopeasti parissa viikossa. Siirryin takaste sisätauti osastolle8, tippaan ja oikein eristyksiin luulinhan itsekkin että mulla on mahatauti kun oksensin oikein kaiken...ei se sitä ollutkaan. Pelko joka koko päivän jäyti olon huononnuttua josko kuolen nyt, paheni vain josko kuolen. Tipan laitto sattui enemmän kuin koskaan mutta oli pakko en halua kuolla en halua kuolla.

Maanantaina kuulemani fakta, osasto 12 jolla majailen ei voi auttaa mua syömishäiriössäni, ja masennuslääke mua on jo auttanut, ei osasto voi minua auttaa, terapia ei riitä, kotona en pärjää. Kuolenko osastolle syömishäiriööni vai kotiin syömishäiriööni, vai väsynkö syömishäiriööni ja tapan itteni, onko kaikki jo oikeasti liian myöhäistä kuolenko nyt? pelottaa...mitä eteen kun mikään ei tunnu auttavan. Syöminenkin on vaikeampaa kuin koskaan, pelottavampaa kuin koskaan. eikä se viha, suuttumus, yms. auta..vaan se että hyväksyttäisiin,luotettaisiin,uskottaisiin,tsempattaisiin auttaisi..mutta ei...en saa kuin vihaisuutta vastaan osastolta epäluottamusta ja epähyväksyntää - enhän minä mene eteenpäin ja pelleilen vain. Anteeksi olen liian rehellinen ja mulla taitaa olla järkeä päässä että käsitän nämä asiat, käsitän mitä tapahtuu...Ei hyväksytä mihinkään, ei nähdä mitään mitä yritän teen ja kaikkeni annan, yritän ja jaksan kaikesta huolimatta, ei nähdä eikä haluta kuulla muutosta, kaikki kaatuu jotenkin minun niskaan. Onnekseni joitakin ihmisiä on osunut tielleni jotka on auttaneet mua syömään, tehneet siitä helppoa olleet mua kohtaan kuin ihmisiä, hyväksyvästi rennosti ja helposti ilman turhaa vihaisuutta ja ärhentelyä, kuin ihmiselle helpottaneet tilannetta tehneet siitä tunteen että teen nyt oikein...on vaikea kuvata mikä se asia on...miten he tekivät sen mutta jotenkin.
Tämän päiväinen terapiakin auttoi, tosin sattui minua vähän sattuu vieläkin vähän, ja pyydän anteeksi..olen taas jossain paskassa kunnossa ja täällä :(...mutta mä pakotin itteni syömään sen jälkeen...ja sainkin syötyä ihan vain siksi että se tuntui oikealta jotenkin se terapia tai se kun se kävi sai sen tuntumaan siltä että mä teen oikein jos nyt syön ja on tärkeää tehdä niin....en paljoo jaksanu ja pelkään kokoajan yhä että puklin ulos kaiken tahattomasti kuten eilen...

mutta onko jo liian myöhäistä kuolenko silti? :(
miksi aina taistelutahdon herätessä vähänkin fyysinen olotila ehtii romahtaa.
Miksi saan aina ensin käydä melkein kuolemassa ennekuin fyysistä huonoa oloani uskotaan...
Miksei koskaan minuun voida uskoa, kohdella kuin ihmistä :( aina kaikki on vaikeaa.

Häpeän tätä vuoden mittaista ravaamista sisätaudeille,päivystykseen,tippaan,milloin minnekkin aina vain huonommassa kunnossa, kierre joka ei tunnu loppuvan. syömishäiriö pahenee, psyykkisesti meen eteenpäin miksi tää on näin vaikeaa. Häpeän että olen näin heikko vastustajaani vastaan...häpeän ettei mikään tunnu onnistuvan liian vahvaa vastustajaani syömisvammaa vastaan...

onko jo liian myöhäistä vai kuolenko oikeasti pois, kehon pettäessä tai minun tappaessa itseni tähän sairauteen...siihen helvettiin mitä tää on..miksi tää on aina tällaista...Voi kun saisinkin itseni siihen kuntoon että voisin elää, hankkia itselleni koiran ja ammatin päästä pois sairaalakierteestä nähdä ystäviä muuallakin kuin sairaalassa, perhettä muuallakin kuin sairaalassa :( mutta ei....olenko liian voimaton tän kaiken eessä.

en uskalla,muutun, en pysty..on vaikeaa :( tätä on vaikea käsittää.
Blogistanikaan ei saa kuin sen 1/10 osa minua muistakaa aina tämä. tekstikin on kirjoitettu nyt kädet kipeänä toinen käsi tipassa kiinni...häiriötekioiden kera...unohdin aina lauseen alun kun lähimuisti kuoli.
paha mieli toisten puolesta :(

ehkä mä en ookkaan se täys paska ihminen kun ihmiset tulee juttelee mulle on ystävällisä ja mukavia mulle vieraatkin...ja tutut....mutta se mitä kehoni on on toinen juttu...apua ihan oikeasti apua nyt syvältä syvältä sisältä mä huudan apua!

sisätaudeilla ainakin eilisestä tähän ilmeisesti huomiseen. :( ja hävettää,inhottaa,hävettää. Miksi aina näin.
Anteeksi sairashan minä olen. :(

en jaksa lukea mitä kirjoitin, mutta ainakin jotain mitä aijoin sain purettua tännekkin.
lähen 8 kerrokseen takaste ton tippalaiteen kera perkele.
ensin en halunnu elää ja nyt haluan mutta pystynkö pääsenkö eloon :(

-krista-

Liian rikki elämään. eikä mua enää edes ole. + edit

2011-12-03T15:31:00.001+02:00

Editt//

5.12.2011 Maanantai.

Ajattelin ilmoittaa olemassa olostani, en jaksa lukea mitä oon kirjoittanut aijemmin en edes muista. Sunnuntaina isä pakotti mut osastolle takas kiusattavaksi ja epäymmärrettäväksi. Isä oli liian huolissaan minusta ja sanoi että parempi olla osastolla jossa joku näkee jos jotain sattuu kuin kotoan yksinään...huomasin isän huolen ja halusin totella en halua olla kuollut tytär kuitenkaan. Huolettaa mua kun voin fyyisesti näin huonosti. juttu on vaan se että mä oon unohtanu itteni kokonaan, en voi edes käsitellä itteäni, eikä mua oo ittelleni olemassakaan, kun en saa käsiteltyä noita muitakaan isoja asioita mielestäni pois...että mitä mä teen psykiatrisella kun voin fyysisesti huonosti, eikä sitä fyysistä huonoa oloa huomioida lainkaan psykiatrisella..kaiken kaikkiaan koen olevani väärässä paikassa. Masennus mulla on helpottanu tolla seronil 20mg:llä, mutta syömishäiriö siitä ei taas riemastunu yhtään ja on pahempi kuin ikinä ennen vielä kovempi...ja pumppu hakkaa tuhatta kuutta sataa jalat ei joko kanna tai on puupökkelöt, ruoka ei pysy sisällä, en jaksa syödäkkään mitään kun oon kokoajan täynnä...ja muita ihania fyysisiä oireita joita en viitti erotella...painoki oli kotona aamuvakalla käydesssä matalammalla kuin on koko 22vuotis ikänäni ollut nyt 23vuotiaana ja oikeasti säikähdin tuota nopeaa aidosti vahinko pudotusta..osastolla yllätyspunnittiin minut neljän jälkeen, ne luulee et painan parisen kiloa enempi ku painan.

Kävi siinä ilmi sekin että minua ei voida auttaa tällä osastolla mun syömishäiriössä..mutta nyt kuulin sen ulkopuoleltakin lääkärin ollessa paikalla, ettei ne voi auttaa mua. tässä mun pahimmassa ongelmassa. Siinä sitte epätoivossa isän soittaessa puhelimeen itkin jälkeenpäin pelkoa tas toisena iltana peräkkäin kuolenko ennenkuin löytyy mitään mikä mua voi auttaa, kun kotona en pärjää, terapia ei riitä ja osasto ei voi mua auttaa.Kuolenko mä ennenkuin mitään ehtii tapahtua, koska tää homma alkaa musta tuntua siltä että kuolen..että entäs nyt kaikki on ohi? ja mullä on edessä vain kuolema? tein mitä hyvänsä? :( Ei mulla oo ohjekirjaa josta kertoa vaihevaiheelta mikä mua vois auttaa nyt kun oon muuttunut ihminen

....mä kuolen pois niinkö tääkaikki sittenkin päättyy :( tää on niin iso juttu ettei tätä noin vain voi kokonaisuudessaan mennä kirjoittamaan nettiin tässä on ehkä 1/10 osa asiasta.....tieädn kirjoittavani ristiin rastiin mutta niin mun ajatuksetkin menee, perimmäisenä on ehkä se etten halua kuolla mutta tää sairaus tappaa mut tai väsy sitä kohtaan saa mut tappamaan itteni :(...epätoivoista....voin fyyisesti todella huonosti vaikka söin olo vain huononi ja tuli yltä veet taas :( kuten koko viikonlopun..Mä oon tosi tosi pahoillani, oon epätoivoinen ja pelkään....enkä jaksa kykene nyt ajattelemaan mitään, itken taas koirani perään :( liian isoja asioita liian nopeasti liian kerralla mä en kestä..harva voi ymmärtää mitä tuskaa vilin pois meno aiheutti..

----------------
alkuperäinen teksti:

Olen rikki.
Maailmani romahti alle kahdessa viikossa.
14.11.11, kun elämäni kaikki kaikessa Vili poistui, ei omia ongelmia ole enää ollut.
Kun alle kahden viikon liian paljon kaikkea muutakin rankempaa ja lievempää on tapahtunut.
Ei minua enää ole edes itselleni ollut olemassa.

Kaikki hajosi tuhansiksi lasipalasiksi, elämäni meni takalukkoon enkä tiedä missä avain siihen lukkoon on. En tiedä missä itse olen. olen rikki, en kykene käsittelemään menetystäni sattuu liikaa. Yritän kirjoittaa, mutten pysty. Yritän käsitellä asioita, mutten pysty aina jotain muuta tulee tilalle ,kun yritän päästä käsiksi itse asiaan. En ehkä ole valmis, asiat satuttaa mua liikaa että pystyisin niitä käsittelemään. On ehkä uskomatonta uskoa kuinka rikki olen menetettyäni vilin, jonka rinnalla kasvoin aikuiseksi joka oli se ainoa tuki ja turvani, joka nyt on koirientaivaassa ilman kipuja ja vanhuuden vaivoja tähdenlentona tuikkimassa marraskuisen pakkastaivaan.

Olen rikki, eikä minua ole. Omia ongelmia ei ole, minua ei ole. Aina kun yritän päästä käsiksi menetykseeni, miettimään edes yleisesti koiria tai viliä alkaa jopa fyysisesti oksettaa enkä kykene jatkamaan.
En pysty itkemään, käsittelemään, kirjoittamaan. Elämään tai jatkamaan mitään. Kun mua ei enää ole, kun sua ei enää ole. Olen rikki, sattuuu aivan liikaa. Takalukko ja tuhannet lasipalaset ympärilläni. Vili ja kolme muuta henkilökohtaista asiaani ovat aivan liian raskaita. Vaikka kuinka tiesin menettäväni Vilin piankin, ehkä ensi kesänä tai sitä seuraavana. Tiesin vilin olevan vanha, mutta menetys ikävä kaipuu tuska suru on liian suuri, että kykenisin edes hyväksymään vilin olevan poissa. Asia on suurempi, satuttavampi kuin se että eräs toinen kuoli, kuin se että eräs toinen meinasi kuolla ja kaksi muuta ei tule enää toimeen..näiden seurauksena huolehdin muista, en pysty käsittelemään asioita lainkaan, yrittäessä siihen tulee joku muu toiminto tilalle enkä pääse käsiksi. Omat asiat on niin pieniä mun pitää kattoa että muut on kunnossa...

Unohdin itseni, huuomasin kuinka en enää pysy pystyssä, jalat ei kanna, sydän hakkaa omiaan, en näe eteeni, oksettaa, ja koko maailma heiluu kuin olisin keskellä laivan myrskyä. Omia ongelmia ei ole. Paino tipahti aidosti vahingossa parissa viikossa enemmän kuin koskaan. Maailma heilui olotila huononi. viikonlopun reissut osastolta päivystykseen egk ja verikokeet jne. ja takaisin osastolle pysymättä pystyssä. Pelko pakkohoidosta koska voin fyysisesti huonosti. Oikeanlainen kohtelu jostakin ja täysin vääränlainen kohtelu lopulta hoitajalta. Vittuilu etten oikeasti voi huonosti fyysisesti, että näyttelen esitän koska kuulema pyörryttää vain hoitajien nähdessä (entäs ne kun kukaan ei näe? ) ja kun kokoajan ei ole samanlainen huono olo - ei se siis ole totta ollenkaan.

Suora vittuilu matkimisella kuinka heilun ja maailma heiluu suoraan hoitajalta, kuin jo valmiiksi en häpeäisi sitä ette pysy pystyssä, kuinka väsyttävää ja noloa on heilua ja huojua keskellä katua, kauppaa, mitä tahansa, ei se riitä kun hoitajan täytyy matkia vittuilen asialla minulle saadakseen oloni vielä huonommaksi. Tukehtumis kuolema kuumuudesta ja tuhannet pökräämiset pihalla vessassa, tai osastolla. Ei ne ole totta ollenkaan, kuulema näytelmää, valehtelua. Enkä edisty psyykkeessä ollenkaan, ja olen kuulema osastola vain käydäkseni terapiassa että miksen voi tehdä sitä kotoa käsin. Johti siihen että oli lähdettävä osastolta 30.11. Painavien kassie kanssa märkään tuuliseen marraskuun iltaan itkemään ja lyyhistymään sydämen hakatessa rinnasta ulos, kun en jaksa kävellä asunnolleni saakka. Isä noukki minut kyytiin itkien huonoa vointiani, talutti asuntoni portaat minut ylös kun meinasin kaatua taaksepäin. jätti minut asunnolle heilumaan itkien miettien voiko minua edes jättää yksin kotiin.

Asenne ja kohtelu minua kohtaan sairaalassa ja osastolla on aivan törkeää, suoraan sanottuna koskaan minua ei ole loukattu yhtä paljon kuin nyt missään, koskaan minua ei ole kiusattu yhtä paljon missään kuin nyt. Kun kaikki mitä sanon tai olen sanonut, tai kuinka joskus olen toiminut ja historiani näyttää minun tehneen kaatuu niskaani jollakin tavalla - enkä mitenkään ole voinut ottaa opikseni tai kasvaa ihmisenä. Ei, tein vain kuten piti en saa jutella hoitajien kanssa - juttelen terapiassa. Siksipä hoitajat ei tiedäkkään mitään asioistani. Asenne oli suoraan en muutu, en kasva, olen samanlainen kuin ennen, en suostu mihinkään, valehtelen tietenkin - koska eihän hullun sanaan koskaan voi missään uskoa jne.

Ristiriitaistakin sillä että ensin lääkäri asiallisesti ihmisenä kohdellen minulle sanoi etten voi mennä kotiin enkä joudu pakkohoitoon että korkeintaan päivälomalle viikonloppuna, ja seuraavana päivänä omahoitaja suunnilleen puskemalla puski minut pois tai ainakin käytöksellään, asenteellaan sen aiheutti. mitä edes tekee omillahoitajilla jos käytös ja asenne on sellainen vihamielinen, hyökkäävä, ei ihmismäinen, luovuttanut, ei minua uskota,eikä ajatellakkaan että olisin voinut muuttua vain samaa paskaa ja vihaisuutta että luovuttaneisuutta. Ei sellainen asenne toimi, se ei tuo mitään turvaa tai edes hyväksyntää olemassa ololleni päinvastoin ei auta mitään, pahentaa tilannetta. Onnekseni viimeisellä osastolla käynnilläni outoa kyllä joillakin - ei omilla hoitajilla mutta joilakin - oli ihmismäinen ymmärtävä ja hyväksyvä asenne minua kohtaan joka auttoi eteenpäin.

En tiedä painajaistakaan pahempaa tilannetta kuin keskiviikko ilta oli, pimeän asfaltin kiiltävän märästä vesisateesta ja ympärillä tuulee kylmästi, kävelen painavien kassien kanssa sillalla ja itken kuinka en yksinkertaisesti jaksa kantaa itseäni enkä kasseja ja reppua enää yhtään eteenpäin, kaadun uudelleen ja uudelleen, kaikki menettää merkityksen ja lopulta makaan märässä marraskuun viimeisen päivän maassa ympärillä epämääräisiä ohiajavien autojen valoja, kylmää tuulta, alla ohitustie ja itken kuin se olisi viimeinen itkuni koskaan - en jaksa eteenpäin- en kelvannut tuonnekkaan tein mitenpäin vain kaikkeni vain en kelpaa minnekkään haukut ja vihan vain - ei ole mitään ei ketään kelle kelpaisin tällaisena kuin olen - ja lopulta itken kahta kamalammin ajatellessani että se viimeinenkin, se ainoa joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen, ehdoitta ihmisenä tukena ja turvana on poissa oikeasti poissa eikä millään ole enää mitään väliä. Enkä pääs eteenpäin ajattelen hyppääväni sillalta jos voimillani olisin jaksanut. Isä pysähtyy autolla kohdalle ja noukkii mut kyytiin itkien, kantaa mut asuntoon ja jättää tänne eikä meinaa uskaltaa poistua, en pysy pystyssä sydän hakkaa ittensä irti rinnasta, jalat ei kanna..ja sairaalasta pois. eikai siinä, näytelmäähän tää on kaikki on ookoo.

Valvon seuraavan yön hiestämärkänä koko asunnon kieppuessa ympärilläni yrittäessäni nukkua ilman unilääkkeitä, sydän hakatessa rinnasta ulos. En saanut mitään lääkkeitä sairaalasta pois pakottaessa lähtiessä mukaan. Unilääkkeet ja seronilit jäi sinne. Aamu tulee hitaasti olotila pahempana, juon kahvia ja hiivin keskustaan pakko hoitaa asioita, vartija kysyy onko kaikki ookoo kun kaadun jossakin kaupassa....on on.

Iskä huolestui ilmeisesti melko pahasti minusta, oli käynyt ite sairaalla mun asioissa, toi mulle lääkkeitä ja sano että oli jutellut asioista muttei kukaan oikein tiedä mistään mitään, kuten koko homma kusee joku tietää ja muut arvelee eikä kukaan tiedä kokonaisuudesta mitään. En tiedä, potilaalle pitäisi antaa ohjekirja ja säännöt ja oppikirja jonka mukaan toimitaan että tekee oikein avunhaun kanssa ja kaikki viimeisetkin voimat pitäisi käytää siihen että miettii mikä auttaisi minua, mikä ja sit kun jotain viimein keksii ei ei ei...että tää " hoito " homma kusee ja todella pahasti täällä. Tietenkin se kaatuu mun niskaan ja mun virheksi ja vääräksi teoksi kaikki koska tietenkin minähän olen se kaiken paha, teen kaiken väärin ja käännän asiat päässäni vaikkei se ole ollut totta enää puoleen vuoteen. No samapa tuo minä en saa apua.

Onha tässä ollu heppaterapiaa joka sekin on jäänyt välistä pari kertaa sen jälkeen kun tykästyin siihen se jäi tosin ei minun syystä. Ja terapiaa mutta empä usko että sekään enää mua jaksaa, tai muhun enää uskoo sekään jollakin tapaa kaikki asiat mun niskaan kaatuu aina.

Elän nyt niin että pääsen näkemään enkelikoirani pian uudelleen, ja olemaan vilin seurassa. Elän niin että pääsen hengestäni vielä tänä viikonloppuna, jos en saa henkeä pois itseltäni toimillani saan sen oman käteni kautta. Eihän siihen tammikuussakaan tarvittu kun 50kpl nesteenpoistajia että meinas pumppu pettää, tuolla mulla ois avaamaton paketti..Elämälläni, tai minulla ei oikeasti ole enää mitään merkitystä minua ei enää vain ole. minua ei ole enää itselleni ollut pariin viikkoon. olen aika varma että tää aika on nähty. Olen jo toiminut keskiviikosta asti niin kuin parhaaksi olen nähnyt. Ja olen pahoillani.

Blogini kuolee varmasti yhtä aikaa kanssani. Aikani on tullut mennä pois. Puhumasta paskaa, sekoilemasta, olemasta tielä haittona ja vaivana, osaamatta elää. Olen pahoillani.

olen kiitollinen niille jotka ovat jaksaneet uskoa minuun olla seurassani, jaksaa ja yrittää ymmärtää tukea ja auttaa, olla ystäväni kaverini ja tuttuni. Mä olen pahoillani etten pystynyt enää parempaan. mä olen pahoillani etten edennyt asioissani olen pahoillani ettei minusta ollut tähän elämään. Anteeksi.....en syytä ketään..minun syynihän se on.

Lähden enkelikoiraani katsomaan, olen liian rikki, takalukossa palasina tuhansina....sattuu liikaa......pääsen enkelikoiraani tapaamaan...Anteeksi......

Vili enkelikoirani pian tavataan. Loppuu tuska loputon minunkin.

- Krista -

enkelikoirani

2011-11-23T14:51:00.001+02:00

EDIT// 30.11.2011. Keskiviikkona. .
Sattuu aivan liikaa edelleen, eikä omia ongelmia ole lainkaan kun yksityisyydestäni enempää mainostamatta mutta ihan kaikki tässä tuon 14.11 päivän jälkeen on kaatunut,pudonnut pohja,eronnut,hajonnut. Kaikki särkyy ja huolehdin toisista. Omia ongelmia minulla ei ole. En ehkä ihan just pysty kirjoittamaan mutta kuulumisiani voi lukea noista 140merkiiä pitkistä twitter päivityksistä mitä päivtän aika ahkerasti kännykälläkin. Kirjottelen tässä joku päivä jos siihen pystyn.
Twitteriin tästä tai tuosta sivusta lasipalasia twitter.
-----------------------------------------------------------------------------------------
alkuperäinen:
Niin suuri suru, niin suuri lommo niin iso palanen on poissa. En kykene kirjoittamaan, en kykene suremaan. Yritän ja yritän uudelleen ja uudelleen päästä suruun käsiksi suremaan, päästämään irti vilistä ja vilin lähdöstä kirjoittamaan oloa sanoiksi, pukemaan sen lauseiksi, käsittelemään sitä edes mutten kykene.
En kirjoita - sitä ei ole tapahtunut. En kirjoita - sitä ei ole. En käsittele sitä vili odottaa mua kotipihassa vanhempien luona halattavana, kuvattavana, ruokittavana, ottamassa vastaan. Kyllä se vili odottaa mua siellä...kyllä se ottaa mut vastaan ja halaa on se tuki turva luotettava aina siellä olemassa, on se siellä odottaa ja ilolla ottaa kotipihassa vastaan antaa halauksen tai pusunkin häntä heiluen haukahdellen mut vastaan..kyllä se siellä on...

....mutta kotipiha on tyhjä siellä on koppi jonka alla vili tykkää myllertää ja kaivaa kuoppia pihan täyteen
....siellä on koiran lelut ja juomakupit....
....siellä on pitkä koko pihan ylittävä juoksu riimu keskellä pihaa mutta se ei tule se ei liiku se on tyhjä eikä viliä ole...
...se on tyhjä tyhjä se on poissa...
Se on koirientaivaassa leikkimässä toisten koirien kanssa. Tiedän sen, ensimmäinen ikinä näkemäni tähden lento sen kertoi sinä iltana kun pihalla istuin ja taivaalle katsoin viliä ajatellen mä tiedän sen että sun on hyvä nyt olla siellä koirien taivaassa koiraenkelinä leikkimässä.
...odota vain kun taas tavataan kun yhdessä huolia vailla taas tavataan.

15 vuotta ja 10 kk yhdessä tätä matkaa taivallettiin mun 23vuoden elämäni aikana. Ei mikään ei kukaan ei koskaan voi ymmärtää millaista on menettää se joku joka on kaikki kaikessa, on olllut se joka on aina olemassa, se tuki se turva se luotto joka hyväksyy mut aina sellaisena kuin olen ehdoitta, joka aina ilolla ottaa vastaan. Menettää se jonka rinnalla kasvoin 7 vuotiaasta 23 vuotiaaksi, millaista on menettää se ainoa todellinen aito kaikki kaikesta siitä viereltä...miten se sattuu miten siitä ei voi irti päästää...
Miten kaipaan, ikävöin, itken, en pysty itkemään surussani, miten koko elämäni käsikirjoitus menee uusiksi.

Kuvissakin ihan ensimmäisenä aamuna vili mun vieressä vuonna 1996,kun edellisenä päivänä haettiin vili ja vili mun sylissä sai koko matkan nukkua...ja kesältä 2011 viereinen kuva vili mun kanssa edelleen...ainoa joka sai olla vilin lähellä näin lähellä...ei ei kukaan voi mun surua ymmärtää ehkä vanhempani ehkä muttei heille saa tunteita näyttää.

Ketä mä nyt halaan, kenen näkemistä odotan, ketä kaipaan ja ikävöin kuka on se luotettava turva, tuki ja paikalla jos muita ei ole paikalla vaikka muut olisi, kuka kasvaa mun rinnalla, elää mun elämää mun kanssa on seurana, olemassa ja turvana. Kenen kanssa mä otan kuvia pihalla, halaan ja leikin, lenkitän ja ruokin keneen mä luotan ja turvaudun missä on se enemmän kuin perheen jäsen enemmän kuin ystävä enemmän kuin koira missä se on...
Miten kamalaa se on kun kotipiha oli tyhjä kun kotipihan perillä on kaunis hauta vilillä koko pihan kruunu...miten kamalalta se tuntuu kun en enää voi halata, kertoa kuinka paljon rakastan, kuinka paljon kaipaan, kuinka haluaisin lenkittää ja rapsuttaa sua vili...miten mä tiedän että sun on hyvä olla nyt vailla kipuja parempi siellä koirientaivaassa toisten kanssa miten mä tiedän että sä oot pois mutten pysty hyväksymään sitä että olet pois, miten ajattelen vain sut tapaavani taas uudelleen kotipihaan mennessäni että iloisesti ottaisit mut taas vastaan häntä heiluen haukahdellen tulisit luokseni taas...miten halaisin lähtiessäni pihasta ja sanoisin että olet rakas....miten mä antaisin mitä vain että saisin sut tänne....

...tätä ei voi ymmärtää kukaan miten kamalaa tää on..miten raskasta tätä oli kirjoittaakkaan itkien kun en ole yli viikkoon pystynyt kirjoittamaan mitään ja tämänkin itku silmässä saamatta kunnnon itkua aikaan...jokaisen suru on omanlaisensa ja jokainen menetys omanlainen...jokainen kokee sen itse ihan ite. ...
tunnetta ja oloani ei voi kuvailla sanoin tätä kaipuuta ja surua ei voi kuvata kertoa ja ilmaista kun kaikki kaikesta on kuollut loistaa tähden lentona koirientaivaalla on poissa...
ei itsellä ole elämää tai ongelmia ei ole mitään on vain se että olet poissa...mitä en edes pysty käsittelemään en tällä tekstilläkäään kuin pinta raapaisuna..
Takalukko meni elämässäni kiinni, olen rikki liian rikki kestääkseni tätä, kaikki muu on tois sijaista mitään ei ole on vain kuolema omiam ongelmia ei ole eikä toisten kun paras kaikista on muka poissa :(
en kykene enää :(

Tämä on minun suruni, kaipuuni menetykseni jota ei kukaan toinen voi ymmärtää minulla on oikeus surra sitä mitä menetin tarvitsemani ajan...se on niin paljon enemmän kuin koira, vaikka tiedän että on parempi olla nyt ilman kipuja,vanhuuden sairasteluja, ei se vie kaipuuta ja surua pois. Vilin on parempi olla siellä kuin kärsiä täällä lähdit nopeasti varoittamatta, mutta helpompi sun on siellä olla. Kiitos Vili 15vuodesta ja 10kk jotka kasvoit rinnallani.

24.21996-14.11.2011 Vili, en suostu uskomaan että olet siellä...

Viliä kaivaten krista.

R.I.P-VILI 14.11.11.meidän koira on poissa,tunne jota ei voi kuvata. + kuvat lisäys

2011-11-14T20:46:00.009+02:00

( huom.21.11.11 - voi kestää ennenkuin pystyn kirjoittamaan mitään twitteriä päivitän mutta en oikein pysty kirjoittamaan viikko täynnä enkä pysty omaa kirjoittamaan vieläkään)en siis kykene kirjoittamaan en pysty edes käsittelemään asiaa, omatkin asiat on täysin muualla kuin päässä nyt kun maailma ympäriltä romahti. 15vuotta ja 10kk sain olla koiran kanssa...eliniästäni ainoastaan 7vuotta ja 9kk ilman tätä rakasta <3...niin suuri suru..
oon päivittäny tuota sivussa olevaa twitteriä. tästä twitteriii

R.I.P- Vili (22.2.1996-14.11.2011)
maailman kamalin asia tapahtui ja maailma romahti.rakas rakas koira on lähtenyt tänään koirien taivaaseen yllättäen.sitä mun rakasta perheenjäsentä rakasta ei enää oo ei voi ymmärtää kuinka kamalaa tää on.
kuulin uutisen kertojankin itkevän.15,8v se oli meidän vili <3 niin rakas.
jotain uskomattoman kamalaa, surua ja tuskaa koko maailman romahdus.
sitä mun parasta kaveria halaus kaveria ystävää uskollista luotettavaa maailman parasta ei enää ole.
kaipaan niin paljon ja tää olo on sanoin kuvaamattoman kamala.
vili on koirien taivaassa nyt muiden koirien kanssa <3


22.2.1996-14.11.2011. Mun paras kaveri,luotettavin ja sanoin kuvaamattoman ihana jota kaipaan niin paljon	(kuva vuodelta 2009)

17.8.2008 Rakkautta vain Vili rakkain (inhoaa valokuvattavana oloa)

8.3.2008 Vili ja Krista kaikki kaikessa toisilleen. Luotettavin,rehellisin,aidoin,turva ja tuki aina paikalla. Kotipihassa kuvassa leikitään lumessa, paikassa jossa vili vuodesta 2011 lepää.

Maanantaita ei ole tapahtunut, en kirjoita sitä ei ole tapahtunut. Kyky kirjoittaa, kyky ajatella muuta. Sanoin kuvaamaton tuska ja kipu. Sitä ei ole tapahtunut tämä on yhtä pahaa unta vain. En kirjoita - sitä ei ole....

Enemmän kuin perheen jäsen, enemmän kuin ystävä, haudassa lepää rauhassa kotipihassa...enkelikoira koirien taivaassa me vielä tavataan. Ison lommon jätit sydämeeni kaipuu ja tuska on suurempi kuin mikään, tiedän sun on hyvä olla, toisten koirien kanssa leikkiä. Tähden lentona mulle kerroit että sun on hyvä olla siellä missä olet nyt. Rakas enkelikoirani Vili.

Kumpa mä vain heräisin ja tää kaikki olisi pahaa unta painajaista, en kirjoita - sitä ei ole. En kykene käsittelemään, en kykene enää edes itkemään itkua ei enää ole mistä tulla...Ei ei ei kyllä se vili mua odottaa kotona odottaa..sitä ei ole tapahtunut seoli vain pahaa unta...en kirjoita en kirjoita sitä ei ole.

hautaan sut saatoin mielestäni laskea kynttiläni ja puheeni sanojeni kera tehdä lähdöstäsi totta vasta toisen kerran haudallasi käydessäsi lauantaina. 19.11.2011. Lepää rauhassa parhain enkelikoirani vili. Pysyt mukanani aina

23 vuotta vanha! :)

2011-11-12T11:40:00.000+02:00

Näin se päivä vuodesta jälleen tuli.
Yhden vuoden vanhempi ehkä nyt voi sanoa että vuoden viisaampikin?
Paljon mahtui 22 ikävuoteen tapahtumia, hyviä että huonoja.

Kaikesta muusta huolimatta mitä minulla ikinä nyt onkaan on kuitenkin tämä päivä.
Joten

Hyvää 23v Syntymäpäivää minulle!

se on ohi + edit 8.11

2011-11-06T13:24:00.009+02:00

Ulos, pois, mene pois, mee kotiis, tänne ei oo takas tulemista, tuossa on ovi, tapa jo ittes, kuole jo.
Koskaan mä en kelpaa minnekkään, koskaan mä en voi olla missään. Aina olen tiellä,haitto,vaiva, ongelma, inhottava,hankala, tahallaan, kieroilen(mitä en ees tajua kun en osaa),mun sanoihin ei oo mitään uskomista, pilaan kaiken, teen kaiken päin persettä.
Niin tuli kotoa lähtö aikanaan - saatiin musta tarpeekseen.
Niin meni kaverit kaikki aikanaan - saatiin huomata millainn todellisuudessa olen ja saatiin tarpeekseen.
Niin meni 2010-2011 ajat, kaikkialla huomattiin millainen paska todellisuudessa olen ja saatiin tarpeekseen koska musta ei ole mihinkään ja luovutettiin ajettiin pois.

en mä ketään syytä, en minäkään jaksa tuntiakaan itteni kanssa elää. Eilenkin osaston vessassa johdon kiristäessä hengitystä valmiina kuolemaan mietin vaan etten jaksa enää en jaksa enää ihan sama vaikka meen, kukaan ei ymmärrä. En minäkään enää jaksa.(ainoa asia joka sai mut lopettamaan hirttämisen oli ajatus etten halua olla osaston vessassa kuolleena) Kuuntelin toki eilen haukkuja hoitajalta miten ajattelenkin väärin ja kyyhötän aina pimeessä yksinään tekemättä mitään (niin tokihan niitä ajatuksia voi lukea ja joo tietenkin 24/7 oon siinä kyyhöttämässä enkä tee tai mieti mitään muuta) mutta se ettei mua luoteta, mun sanoihin ei luoteta kaikki mitä sanon ja ajattelen on paskaa ja kääntyy mua vastaa jollakin tapaa.

Mun ei pidä puhua sanoa elää tehdä mitään kaikki kääntyy mua vastaan aina jotenkin. Mun pitäisi vain ottaa ja tappaa itseni olla pyytämättä apua olla olematta avoin. Minä en edes tiedä miksi pyysin tai pyydän apua kun oikeasti haluan kuolla pois, mun on niin uskomattoman paha olla,mä oon niin väsynyt tähän kiertoon kehään tähän syömisvammaani, tähän elämään ja itseeni loputtomaan upottavaan suohon josta ainoaksi ulospääsy tieksi näyttäisi päätyvän se että mä tapan itseni.

Mä olen se yksi jostakin syömisvammasesta joka kuoli pois. mä olen toivoton tapaus joka lopulta tappoi itsensä. Mä haluan apua mä haluan tästä paremman elämän ja olon mutta mulla ei ole enää keinoja taistella vastaan saati voimia mä olen loppuun palanut. Eikä mua kukaan muukaan enää voi auttaa. Ainoa paikka mihin mut on ollu vähän kuin pakko ottaa sisään on oman paikkakunnan hullujenhuone mistä ei oo voitu samalla tavalla tähän mennessä nakata pihalle kuin muista kaupungeista mutta nytpä huomasi tämäkin paikka ettei musta ole mihinkään olen täysin paska että antaa sen tappaa vain itsensä.

mä olen todella todella pahoillani oikeasti kaikesta, etenkin mun vanhemmille siitä että he joutuivat jaksamaan mua näinkin kauan. Mä olen pahoillani blogin lukijoilleni ja ihmisille jotka oikeasti tahtoivat mninulle hyvää ja ajattelivat että musta vois joskus ollakkin johonkin, joille purin asioitani. Mä olen todella todella pahoillani kaikesta vaivasta ja harmista mitä aiheutin ja mä lupaan etten tästä eteenpäin kerro tai jaa asioitani kellekkään enkä ole kenenkään haittona tai vaivana toivottomana tapauksena. Minun asuntonikin jää tyhjäksi jollekkin toiselle jolla on toivoa olla ja elää tässä elämässä. Minulla ei ole mitään tulevaisuutta tai toivoakaan paremmasta.

Niin meni ilta, yö ja seuraava aamu, kauan sitten näkemäni uni kävi toteen..omahoitaja päästi mut pihalle, se ainoa jolle oon uskaltanu puhua kunnolla joka sanoi aijemmin etten saa olla siellä osastolla koska oon toivoton tapaus (eri tavalla sanottuna kylläkin mutta toivoton). Sama hoitaja joka sanoi että mun pitäisi tappaa iteni jos sitä näin paljon haluan. Pahempi olo kuin koskaan aijemmin, enkä saanut olla sielläkään, ei kukaan ymmärrä ei näe kuule tai usko mitä sanon. En saa mistään apua, mitään toivoa elää ei enää ole. Mun ei enää ole mitään tehtävissä. Kaikki keinot kaikki on käytetty. En minä oikeasti enää jaksa. voisiko joku joskus uskoa, luottaa minuun ja minun sanoihin puhun totta, avoimesti ja rehellisesti ilman taka ajatuksia...antaisi mun selittää ymmärrettävästi mutta ei. Kukaan ei ehtinyt ymmärtää, kuulla, nähdä sitä mitä päässäni on. Mun on aivan kamalan paha olla nyt...ulostauduttu osastolta koska en saanut olla siellä tai ei ollut syytä parempi tappaa ittensä kun olla haitolla ja ongelma.

Mä olen nyt todella todella pahoillani kaikesta, ihan kaikesta mitä olen tehnyt kaikille niillekkin jotka tietää mut , varsinkin niiltä haluan pyytää näin anteeksi kaiken mitä olen tehnyt. Anteeksi se mitä tulen vielä tekemään, ja olen todella todella pahoillani kaikesta. Anteeksi kyyneleet silmissä. Anteeksi mä tiedän että oon samantyylistä aijemminkin kirjoittanut eikä näitä jaksa kukaan, en minäkään enää..En vain jaksa enää. en tiedä miksi mä yritin hakea apua :(...ei ole laitonta kadota.
tätä ei oikein voi muutoin lopettaa. Se nyt vain on ohi.

anteeksi..

-krista

8.11.2011

Maanantai sattui liikaa, aivan liikaa jotta voisi olla olemassa. Aamuisen sairaalalla istunnon jälkeen tulin illaksi ja yöksi osastolle - tiistai aamuisen 9:00 heppaterapiankin takia ettää pääsen sinne jotenkin. Aivan kamala eilinen päivä..sain vain huomata etten kelpaa yhtään minnekkään ja mut hylätään kaikkialla on tuomittu toivottomaksi tapaukseksi. Se että haluan kuolla ja pyydän apua niin uskomattomaan pahaan oloon ja väsymykseen syömishäiriöni kanssa oli sekin väärin kuten osastolle vapaa ehtoisesti tulokin. Sekin että olen olemassa on väärin. Teen aivan kaiken väärin ja pelkään että se luottamus minkä oon saanut syntymään johonkin katoaa milloin vain ja mä pelkään jo valmiiksi sitä ettei muhun enää luoteta enkä mä uskaltaisi enää luottaa että viimeinenkin luovuttaa. Pannullinen kahvia naamaan ennen osastolle menoa ja osastolle illaksi haitolle ja tielle ja yks toinen potilas jostain syystä haluaa kokoajan pelata mun kanssa jotain enkä mä osaa sanoa että ei en mä jaksa mun on niin paha olla,kuluupahan aika jotenkin.

Valvoin viime yön osastolla tenoxi päissäni en silti saanut unta, kiukkuinen aamu ahistaa ja vitutta heti herättyä että on olemassa ja on taas yksi aamu. Sytkäritkään ei toimi tupakilla käydessä. Kerkeen just nukahtaa kun oveen koputetaan verikokeet! voi perkele..ja meinaan tippua sängystä. Ihan sika paha olla fyysisestikki mutta turhaapa noita labroja ottaa ei niissä koskaan mitään näy vaikka henki lähtis. Sain muistutuksen heti aamulla siitä että lauantaina on synttärit vähän jotain mitä odottaa ehkä. Aamu kiireellä käyntiin. Autoon ja istuin väärään paikkaan heti meni sekin väärin.. ratsatusterapia, tein kaiken väärin ja olin tiellä yritin pyytää anteeksi kaikilta hevoseltakin sekin näytti siltä että se tajuas että mä oon pahoillani että oon siinä haitolla ja olemassa että se tajuas että pyydän anteeksi. Kerranki mun ajatuksen kulkua tunnuttiin jotenki ymmärtävän heppaterapeutti ymmärsi vissiinki mitä ajoin takaa.

Miten kaunis toi mehtä oli,oikeesti marraskuun aamu aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja istun hepan selässä mehtäpolulla joka menee mäkiä alas ja ylös aurinko paistaa oikeesti kirkkaan kuin olis alkusyksy, on raikas ilma,heppa,seura,ilma, ja se mehtä ne valkeet jutut siellä mitkä kasvaa oli tosi kauniita...aivan ihana näköstä.

Kauhee väsymys heppaterapian jälkeen nukahan sohvalle ja tuntuu et sohvapyörii mun alla rinkiä.Ahistaa ihan sikana ja pää leviää kun ei saa enää apua kun on luovutettu eikä sais olla enää osastollakaan.Sattuu ja haluan kuolla. Yritän taas ruokailussa mutten onnistu ollenkaan. Lähen pihalle tuhannen väsyneenä jos pysähyt et pääse eteenpäin et jaksa. Haluan kuolla jos voisin kuolisin tähän pisteeseen ahistaa. Ahistaa. En jaksa tätä ainaista paskaa :(. tää mun " hoito"kin on sellanen sekasoppa missä ei oo mitään tolkkua. Enkä mä pysty kirjoittamaan enempää mä halaun kuolla enkä tajua mistä tää virta piikki nyt tulee.
-------------------

Olen oikeasti nyt todella pahoillani kaikesta, aidosti pahoillani ihan kaikille blogin tuntemattomista lukijoista niihin jotka mut tuntevat ja niihin jotka on mua joutuneet sietämään. Olen pahoillani. En olisi luovuttanut jos olisi ollut voimia tai toivoa tulevaisuudesta että tää kehä joskus loppuisi. Koskaan en saanut sellaista luottamusta syntymään missään että....ja tästä eteenpäin tää jää yksityiseksi asiakseni tämä lauseen jatko.
Minusta ei ollut 2008- asumaan yksin kun kotoa ajettiin pois, minusta ei ollut ruoan kanssa elämään, minusta ei ollut minusta ei vain yksinkertaisesti ollut tähän maailmaan.
Olen pahoillani. Toisaalta olen helpottunut että voin pyytää anteeksi nyt...ja lopettaa tämän elämän jota elän vasten tahtoani on kuin olisin pakkohoidossa lauantaina 23vuotta putkeen mun sairauden kanssa syömisvamman kanssa jonka takia en voi olla kotona, en pysty olla ja elää...enkä toimia..eikä sitä kukaan missään usko että se siitä johtuisi nämä ongelmani vaan jostain muusta ja turhauttaa mutta toisaalta onko sillä enää mitään väliä?...ei...

Mä olen pahoillani syvästi pahoillani ihan teille kaikille! Kiitos vielä.
Twitteriä päivitän useammin kuin blogia.

9.11.2011 En jaksa kirjoittaa ei kiinnosta istua netissä ja ulista kaikki on vain samaa vanhaa pahaaa oloa ja oon haitolla. Paha olo on niin paha ettei sitä voi sanoin kuvailla miten muhun sattuu enkä jaksa.Itkettää eikä tule itkua, ahistaa eikä se näy kukaan ei usko eikä ymmärrä enkä jaksa olla haitolla enkä vaiva. En vain jaksa oon voimaton, tiellä ja haitto yritän ja yritän epäonnistun kaikessa. hiuksetki palo eilen hienoa onnistuu niin kaikki (nauroin kylläkin vain itelleni ku hiukset sytty ja palo eestä oikein kunnolla ripsien kera) ei onnistu mikään paska mikä paska ja niin paha olla. Kukaan ei usko ei ymmärrä eikä näe mun pahaa oloa ja sairauttani. Ratsastusterapeutti jotenki ymmärsi. Koska musta ei päällepäin näy mikä mun on ja mikä totuus on koska musta ei päällepäin kukaan tiedä miten paha syömisvamma mulla on ei mua oteta todesta eikä mua ymmärretä ja luullaan siksi että teen tahallani kieroilen asioita niin.Mua ei uskota eikä nähdä että oon vähän sairas ja että mun syömisvamma on paha koska se ei ole sellainen kuin muilla, ja musta ei näy todellakaan päälepäin mitään. Kokkolat sun muut nyt meni sen takia niin koska mä oon luonteeltani sellainen kuin olen ei oo mun paikkoja.
En varmaankaan kirjoita enää 22vuotiaana ja pelkään perjantaita että saan taas kaiken niskoilleni. :(
anteeksi.
realiaikaisesti pääsee kuulumisia lukemaan jos jaksan päivittää noita 140merkin päivityksiä tonne twitteriin mikä löytyy tuolta sivusta -> ja tästä linkistä lasipalasia twitter.

tämä blogikin on väärin väärin väärin, teen kaiken väärin anteeksi :(
ajan itteni suohon syvempään julkisella blogilla mutta en tiiä :(
Anteeksi.

en tiedä syytä miksi olen yhtä tässä..

2011-11-05T10:10:00.000+02:00

On kamalan vaikea kirjoittaa jotain järkevää tekstiä yhtään mihinkään, mietin asioita niin paljon että ne poukkoilee päässä itselle ymmärrettävästi mutta en mene takuuseen että muut sitä ymmärtäisi.
Alkuun voisin jättää tän ulina osuuden, yhtä paha jos ei pahempi olo jatkuu yhä että nappi jos olisi jota painamalla voisi lopettaa päivänsä sitä painaisin. On niin vaikea olla että ulkopuolisen on sitä edes vaikea ymmärtää sanoisin mä sen miten päin hyvänsä, yrittäisimpä selittää sen miten päin tahansa.

Olen hiljaa, koska puhuminen on turhaa se satuttaa mua myöhemmin vain lisää. Kaiken paskan kaatuessa niskaan. Yritän tehdä oikein, toimia oikein olla ei niin avoin kuin ennen. Piiloudun. Haluan olla näkymätön etten vaivaa enkä häiritse ketään, pyydän samalla hiljaa mielessäni anteeksi sitä että olen tässä. Miten kukaan, joka ei tiedä asioistani tänä päivänä enempää ei voi tietää miksi olen tässä pisteessä toivoni menettäneenä, elämän halun menettäneenä, epätoivoisena, surkeana, paskana, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Ulkopuolinen voi vain ajatella että en ole tehnyt mitään, en ole yrittänyt tarpeeksi, en ole tehnyt tarpeeksi, en edes halua mitään muutaa ja muuta vastaavaa. Ajattelen likaa mitä muut ajattelee.

Totuus on se minkä minä tiedän, minkä olen ainakin yhdelle tai kahdelle ihmiselle sanonut. En edes osaa valehdella. En tiedä miksi minun pitäisi sitä todistella ja jauhaa kaikille miksi olen tässä taas. Miksi olen hullujenhuoneella jos haluan päättää päiväni tällä sekunnilla. Siihen miksi olen yhä tässä maailmassa mukana vaikka haluan kuolla aivan varmasti päättää tämän paskan en osaa vastata itsekkään. Valitettavasti mä olen vain epäonnistunut hävittämään itseni tähän mennessä. Ulkopuolinen tuskin tietää, huomaa jos ei asioistani enempää tiedä, tai usko mitä minä sanon miksi minä olen tässä pisteessä (niinkuin yleensä sanoihini ei kukaan koskaan usko)

Totuushan on se että olen tässä pisteessä vain syömishäiriöni takia, sen vaikeuden takia. Sen takia että tein kaikkeni,yritin kaikkeni, niiin monet konstit, keinot, voimat, epäonnistuin, yritin kaikkeni uudelleen, tein oikeasti kaikkeni elääkseni, hallitakseni oikeasti todella pahaa syömishäiriötäni, elääkseni elämääni. Että lopulta menetin voimani, ahistukseni kasvoi. Tarvitsin apua, muttei mistään sitä tuntunut löytyvän..kerrankin kun sitä olisin halukas vastaan ottamaan mistään ei sitä saanut ja epätoivo, ahistus alkoi kasvamaan, kuolema alkoi pyörimään mielessä. Kun voimat oli menneet, keinot oli menneet. Olin yksin vailla voimia, keinoja, apua, konsteja enää tehdä mitään, liian väsyneenä, turhautuneena ja voimattomana. Tein miten päin vain asioita asunnollani, yksin yritin miten piän vain oli joka päivä toistaan pahempi. Syömishäiriö nosti kapinan eräällä tarkkailu jaksolla kesän aikana osastolla pyörähtäessäni yhdenlaisen sellaisen " mun on hyvä olla jooo kaikki on ookoo lähempä kotiin en tarvii osastoa "..enkä mä voinut sille mitään..mutta ei tilanne vielä silloin ollut niin paha, olihan mä fyysisesti heikkona - se teki olon henkisesti paremmaksi hetkellisesti. Pahentaen asiaa kotiin päästyäni.

Toivon pilkahdus että vihdoinkin saisin apua kokkolaan päästessäni uudelleen,aivan eri asenteella,potilaan asemassa että en kapinoi vastaan ja lähde kotiin vaan jään sille tielle raskalle tielle koska ei tähän pure mitkään kevyet konsit, pelkäsin tulevaa mutta olin valmis koko kesän mietiettyäni mistä saisin apua epäonnistuesani yksin. Asenne, motivaatio, halu, eri ihminen kuin aijemmin ei riittäneet, koska en ole perus syömisvammanen kiltti tyttö vaan persoonallinen itsepäinen ja epäsopiva ihminen sinne kaiken kaikkiaan väärä paikka minunlaiselle ihmiselle ja persoonalle. Istun taksissa kokkolasta kajaaniin helpottuneessa tunteessa saadessani vihdoinkin kokkolan kirjan kiinni ja tehtyäni oikean päätöksen oli pakko lähteä sieltä ja mun mielestä oikea päätös koska paikka oli väärä. en ole lainkaan pettynyt. Luulot olivat väärät. Olotila paheni -1000 reissun aikana väärässä kaupungissa ollessani, kotiin päästyäni mietin kokoajan miten päättäisin päiväni. Samalla viikolla epäonnistuin ensin nukkumaan pois, toisella kerralla epäonnistuin kun en ehtinyt mennä junan alle josta säikähtäneenä ahistuksissani oli pakko saada apua. Oikeasti olisin hypännyt siihen jos olisin ehtinyt, oikeasti se oli vain parista sekunnista kiinni, miten paljon haluankaan kuolla.

Olen kaikkeni yrittänyt, konstit käynyt läpi, yrittänyt, tehnyt, toiminut, uudelleen, uudelleen, erikeinoja, miettinyt, apua miettinyt, miten toimia, toiminut, yrittänyt. Menettänyt voimani, toivoni, epäonnistuttuani kaikessa elämäni aikana. Olen tässä koska syömishäiriöni on niin paha, olen menettänyt keinoni, voimani, toivoni, ahdistunut, yrittänyt kuolla ja masentunut. Kaikki paha olo,kaikki ahdistus kaikki tämä johtuu syömisvammastani ja osin vähän muustakin mutten viitti siitä koko kansalle ulista. Mutta jos ei olisi sh:ta, pärjäisin kotona en ahistuisi siitä mistä ahistun niin paljon että haluan kuolla ja olen yrittänytkin, voisin tehdä muutakin epäonnistuen tosin siinäkin. Kaavio jonka olen itselleni piirtäny miettiessäni selittää koko tilanteen niinkuin se menee,
pohjalla sh, ympärillä
ahistusta,apua,ahistusta,kapinointia,ahistusta,näytelmää,kapinaa,ahistusta,epätoivoa,ahistusta,avuttomuutta ja masennusta.

Suo upottaa kokoajan enemmän, siltaa ei enää ole josta kulkea yli, on vain suuri rotko johon pitäisi uskaltaa hypätä päästäkseen pois elämästä. Ei ole mitään mikä voisi minua tukea, auttaa elämästä eteenpäin. En pääse koskaan eteenpäin yritin mitä vain epäonnistun ja pilaan kaiken. En halua sotkeutua enää yhtään mihinkään mukaan, en halua kertoa kellekkään ulkopuoliselle enää mitään. Pyydän vain anteeksi kaikkea mitä tein. Olen toivoton tapaus, jota mikään ei voi auttaa, omat keinot ja voimat on menneet vaikka halu olisi kuinka suuri. Ei ole enää mitään jäljellä mitä voisi tehdä että pääsisin tästä eteenpäin. Ei omia keinoja ei voimia, ei mitään mikä tukisi. Koko asia on niin pitkä selittää ja kertoa että lyhensin kyseistä asiaa ja jätin siitä yksityisimmät asiat pois, pää asia on se että itse tiedän. Ulkopuoliset luulee tietävänsä paremmin aina mikä on totta, miten asiat oikeasti on, eivät luota koskaan sanoihini. Olen tässä pisteessä kuolemaa odottamassa ja miettimässä vain hetkeä tarttua siihen koska ei ole tulevaa, ei ole mitään. On vain pimeys, ilman valoa. Tuhoon tuomittu elämä. Liian vaikea elämä. Liian vaikea olla.

Toivoton, epätoivoinen, haitolla, vaivaksi, ongelma, pelkkä paska, haitolla, vaivaksi, ongelma, liikaa tilaa vievä, toivoton, epätoivoinen, tulevaisuudeton. Elämään tarkoittamaton pelkkä paska. Kun kaikki on käyty läpi, voimat on menneet, toivo on mennyt. Ei ole enää kuin se että olen vaivaksi haitolla ja tiellä.

Kuten kirjoitin asia on niin pitkä ja mietin niin paljon että ajatukset poukkoilee, enkä pysty keskittyä ja unohdan lauseestakin alun mitä olen sanomassa saati kirjoittamassa, etten tiedä ymmärtääkö tästä ulkopuolinen yhtään mitään, toisaalta onko sillä väliäkään. Kaikki keinot on käytetty, kaikki yritetty. Ei ole muuta kuin kuolema. Olen osastolla haitolla, tiellä ja vaivaksi olen paikassa jossa kaikki on luovuttaneet kanssani ollessani toivoton tapaus. Kerron itkiessani isälle ja pyytäessäni vilpittömästi ja aidosti anteeksi että hän on saanut tällaisen tyttären, etten osannut elää että olen siitä todella pahoillani, isäni taisi huomata kuinka tosissani epätoivoinen, toivoton ja kuolemaan valmis olinkaan en ole koskaan nähnyt häntä sellaisena.
Pettymys vanhemmille, en osannut elää ja vielä hullu kaiken lisäksi. Kamala rasite ja vaiva. Ymmärsi ne vihdoinkin paremmin mua, etten tahaltani tee asioita näin, oli oikeasti isä minulle. Olen niin pahoillani....

En ymmärrä ihmisiä jotka jaksaa minua enää, jaksaa olla seurassani enää, jaksaa edes yrittää kanssani. En ymmärrä. Olen täysi paska. Sanoihan minun öö..yksi omahoitaja että olenhan tässä omaa paskuuttani vuoden katellut osastolla jo että eiköhän toi ois jo aika tappaakkin ittensä. Niin totta. Niin siitä huomaa ettei mua ymmärretä eikä nähdä sitä helvettiä, työtä mitä teen. Olen pahoillani. Menen kyllä pois haitolta.

Yritin mennä kotiin, pois haitolta osastolta lomalle perjantaina, kuunneltuani tarpeeksi ympäriltäni että kuollakko se haluaa no tappas ittensä asioita, syömisistäni asioita, koostani asioita että parempi mennä pois. Juuri selllaisia asioita että kuulee porukan vittuuuntuneen minuun, luulee etten yritä ja oon toivoton. Sattuu.
En pystynyt olla kotona, katosi yhtäkkiä muisti samalla tavoin kuin edellisenä päivänä en enää tiennyt mikä päivä on, missä olen, mitä oon tehnyt siihen mennessä, oonko puhunu jollekkin, miten oon päätyny siihen, sellanen fiilis että oon ite nukkumassa jossakin ja nään unta. Ulkopuolinen omasta elämästä. Kotona meni ihan päin helvettiä kävinköhän mä 2-3kertaa kaupassa ja vein 4 kertaa roskat, yritin olla ja aattelin lopulta että tapan itteni tänään silloin perjantaina siihen pisteeseen sen tuskan on loputtava. En tiedä miten mutta muistan päättäneeni että lähden takas osastolle ajatteli mitä tahansa siellä porukka, mutta kai mä oon turvassa iteltäni siellä paremmin. Ongelmahan se oli niille että tulin takaste mutta en jaksanu välittää.

Mun on ihan sairaan paha olla, eilisen illankin mietin vain kuinka tappaisin itseni katoaisin pois haitolta, en enää olisi se toivoton tapaus vailla toivoakaan tulevasta, vittumainen idiootti. En tuhoa en satuta enää ketään. En enää ole haitolla ja tuhoa mitään. Lähden pois ja kuolen, hirtän itseni johonkin johtoon. En jaksanut katsoa enää sitä päivää, halusin nukkumaan mahdollisimman nopeasti mutta pää ei antanut mennä ennen tiettyä kellon aikaa, enkä koko yönä saanut nukuttua. Aamulla herään säikähykseen kuitenkin kun joku sanoo aamupalalle. Anteeksi että oon olemassa, anteeksi että otan tästä kupin ja kahvia ja vien paikan ja oon tiellä että haitto. Anteeksi mä oon tosi pahoillani oikeesti. Mulla ois lupa voida paremmin mutten voi :( Mun on paha olla.

Yleensä tähän aikaan vuodesta mulla on energiaa, oon iloinen jaksan ja oo virkeä. Ei mua masenna tähän aikaan vuodesta ei se siitä ole kyse ei mun olo lainkaan. Mua masentaa ja ahisitaa lisää ajatus siitä että viikon päästä tästä on 23v synttärit ja mä oon tässä pisteessä....mun on paha olla toisten puolesta jotka oikeesti ja aidosti tahtoo pelkkää hyvää kun mä oon tässä pisteessä enkä pysty enää muuhun kuin kuolemaan. En mä oo luovuttanut oon riidassa itteni kanssa ja luultavasti kuolen pois ihan milloin vain. Kun en enää vain yksinkertaisesti jaksa! Onko tässä muka jotain toivoa enää, kun kaikki keinot on käytetty ulkopuolelta että omasta itsestä, tilanne huononee vain. onko tässä muka jotain toivoa kun olen vain tiellä, toivoton ja luovutettu. Ei ei mitään ei ole enää jäljellä. Mä pyydän anteeksi että olen tällainen paska.

Mä oon oikeasti todella todella pahoillani kaikesta. Mä lupaan ja vannon oman henkeni ja koiran hengen kautta että mä katoan pois haitolta mahdollisimman pian, en enää ole haitto enkä vaiva. Olen niin pahoillani. Anteeksi että olen sotkenut ihmisiä tähän paskaan mukaan.

Hitto että tyhmästi kirjotin, varmaan käsitettään ihan väärin mutta kun en jaksa keskittyä ja asia ois niin pitkä.
Ole hiljaa ja vaiti älä ulise nettiin asioita, älä ole osastolla koska olet tiellä ja haitto että vaiva. Ei kukaan sua jaksa, et sinäkään. Ole hyvä ja tapa itsesi ettet enää vaivaa ketään et ole tiellä etkä haitolla enää koskaan.
Olen pahoillani mä meen pois.

Mä en ihan oikeasti tiedä miksi mä olen tässä :( ja se pelottaa. Mun on oikeesti ihan saatanan paha olla enkä oikeesti enää jaksa. mä oikeesti tiedän aika paljon asioita ja puhun totta mutten osaa ilmaista itseäni. enkä tiedä mihin menen etten enää ole tiellä haitto ja vaivaksi. mä olen pahoillani.

Anteeksi.

- krista -

Mikä se jokin on joka täällä mut pitää? + lopussa edit 2. ja 3.11

2011-10-30T12:30:00.003+02:00

En tiedä onko tämä kamalan hyvä idea kirjoittaa tässä olotilassa tätä tekstiä. Kirjoitin vaihteeksi tekstin ensin käsin, omassa rauhassa osaston rauhallisessa nurkkauksessa yksin, saatuani tekstin puoli valmiiksi paperille ja luettuani sen läpi, kauhistuin jo itsekkin siitä ja mietin viitsinkö edes kirjoittaa niitä tänne...mietin edelleen. Voisin tietenkin kirjoittaa jostain muusta ja näytellä että on helpompi olla mutta...niin eihän siinä ole ideaa.

Aamukin alkoi huonosti, nukuin hetken viimeyönä, uni jota sen hetken aikana oli kertoi osastolla olosta ja ruokailuista, valitin isoon ääneen hoitajille että mulle on turha tilata sitä tarjotinta tilaa viemää, mulle riittää leipä ja juusto siihen päälle. Uni oli taas niin toden tuntuinen että herätessäni keskellä yötä meteliin (taas!) mun piti varmistaa että on oikeasti yö ja se oli unta. Koko loppuyönä en saanut unta, liian kova meteli käytävältä, liian kova meteli alkoi huoneessa, seinäkellon raksutus ärsyttää, huonekaveri jauhaa purkkaa niin kovaan ettei kukaan voi syödä noin kova äänisesti purkkaa..nukahtaisimpa, jatkuisipa yö en halua päivää.

...se hetki myöhään illalla kun saa ajallisesti mennä nukkumaan, kun saa valmistautua nukkumaan saa mennä nukkumaan, saa olla hetken olematta tässä maailmassa, olla pois täältä...kun pian menee nukkumaan on se helpoin hetki, se ettei kohta ole pakko olla " täällä". Samalla se on pelottava, pelottaa ettei saakkaan unta, se ainoa helppo hetki olisikin vaikea.

...aamun tullen herään avaan silmät tai en, vituttaa ahistaa masentaa ettei mitään ihmettä ole tapahtunut yön aikana enkä ole päässyt pois. ( aivan kuin se kävisikin niin) Aamun tullen joudun odottamaan pitkän päivän seuraavaa helppoa hetkeä, pois pääsyä nukkumista yötä, mieluummin jäisin makaamaan sänkyyn olisin nousematta ylös, olisin olematta olemassa - mutten voi jos teen niin lihon, alan lyllyä enemmän. ahistaa ottaa päähän ja vituttaa että on pakko nousta kun ei oikeasti millään halua. :(.

Entä jos ei oikeasti enää jaksa olla olemassa? Entä jos on päättänyt ettei mua enää oo. Entä jos ei ihan oikeasti enää vain jaksa. Loputon rinki, loputon paska. Entä jos ei enää vain jaksa? Mikä järki olla osastolla, mikä järki puhua, elää, liikkua, tehdä yhtään mitään pyytää edes apua, kirjoittaa ja valittaa. Mitä jos elämä pelottaa liikaa, elämä satuttaa liikaa, on yhtä tuskaa ettei vain jaksa enää....Ei ole toivoa paremmasta, toivoa helpommasta vain sitä samaa epäonnistumista ja paskaa. Ei halua koskaan enää sotkeutua mukaan mihinkään, ei aijo koskaan enää tehdä mitään, ei aijo enää satuttaa ketään, olla haitto ja vaiva. Tilaa vievä, turhanpäiväinen. Kaikki on luovuttaneet kanssani. Olen toivoton, toivoton epätoivoinen ei parempaa olekkaan.

Miksi minä sitten hain apua? enkä odottanut seuraavaa junaa. Miksi minä en päättänyt päiviäni vaan tulin osastolle n. kolme viikkoa sitten. miksi minä yhä olen tässä kirjoittamassa ja valittamassa. Miksi puhun kellekkään asioistani, miksi tulin turhanpäiväisesti osastolle, haitolle, kun täällä on luovutettu mun kanssa, oon vaivaksi haitto ja tiellä kun en aijo tehdä yhtään mitään koskaan. Miksi mä pyysin apua...Miksi mä elän jos haluan kuolla näin paljon? Mä en tiedä. Mä en yksinkertaisesti tiedä. Oonko mä kuitenkin utelias? haluan että sattuu vielä vähän lisää...Mä en tiedä tähän vastausta.
Eräs ihminen sanoi mulle yhtenä iltana ihmisellä olevan suurempi kuoleman kuin elämän pelko, oon miettiny siitä asti oonko mä ihminen ollenkaan kun pelkään enemmän elämää kuin kuolemaa.

Mun pahaa oloa, mun tuskaa, epätoivoa, toivottomuutta, tätä pahaa oloa ei usko, näe ymmärrä kukaan. Enkä mä halua vaivata, olla haittona ja tiellä ulista ja valittaa. Ei kukaan usko. En selviä edes yhdestä päivästä, tai tunnista läpi ja hoitaja tulee juttelemaan (ihme että tulee yleensä ne on kuin meitä ei oisikaan) hoitaja juttelun lomassa yhtäkkiä sanoo että kuntoutuisit,kuntoutukseen ja mun olotila pahenee pahenemistaan. OIKEESTI mä en selviä nyt yhdestä tunnista tai päivästä läpi, enkä halua sekaantua enää yhtään mihinkään, mennä yhtään mitään pilaamaan mä en nyt ihan oikeesti jaksa yhtään mitään tähän. Kukaan ei ymmärrä et mä en ihan oikeesti jaksa, enkä halua en pysty enkä muutakaan. Anteeksi mä olen tiellä haitto ja vaiva aivan turhaan täällä. Ei se pahaa tarkoittanut, enkä mä sitä sille sanonut mutta mä huomaan miten kukaan ei jaksa mua, mun kanssa on luovutettu, eikä mun olotilaa kukaan usko näe eikä ymmärrä.

Mä oon väsynyt joka päivä miettimään lähdenkö nyt heti pois osastolta kotiin vaiko enkö lähde, purkamaan ja pakkaamaan reppuani, purkamaan ja pakkaamaan reppuani. Aijemmin tein sen paetakseni pahaa oloa tms. nyt mä teen sen koska en halua olla tiellä, haittona vaivana ja turhaan viemässä tilaa osastolta. Olla turhaan jossakin muka pyytämässä apua kun mikään ei enää voi auttaa. Tänäänkin pakkasin reppuni taas, aamusta hirtti jo kiinni päässä meteli meteli enkä koskaan saa nukuttua 24/7 kälättävien ihmisten takia.

Enkä itse uskalla sanoa mitään, enkä puhua ylipäätänsäkkään...mietin olen hiljaa. Yritän olla näkymätön, yritän olla olematta tiellä, haitto tai vaiva. Tahtomattani vastaan tulijat, kuka tahansa näytää säikäyttävän mut, mietteistäni niin pahasti että meinaan lentää selälleni - enkä voi asialle mitään. Pyydän anteeksi että olen olemassa.

Ehkä mun pitäisi lähteä osastolta, samat asiat mä voin tehdä kotonakin...enkä silloin vie tilaa, ole turhaan jossakin haittona ja vaivana. Enkä mä pysty edes syödä osastolla, pyysin ettei syömisiini puuttuta en halua siihen mitään apua kun paha olo on tällainen silti tuntuu että kaikki vahtaa, kaikki kyylää ja kommentoi. Muut potilaat nimittäin. Ahistuskin vie niin toimettomaksi, eilenkin tärisin vain kauttaaltaan ahistuksen takia ettei se normaalin leivän nurkan syöminenkään onnistunut enää vaan oli paettava pöydästä jätettävä tarjoitin siihen ja mentävä rauhottumaan, haettava tarjoitin pois ja otettava leipä mukaan ja yritettävä syödä se myöhemmin kun jotain saa kurkusta alas. Puhuminen, syöminen, liikkuminen, eläminen ylipäätänsä hiljaa...en halua vaivata...on väärin, anteeksi että olen olemassa. Mitä turhia haluan olla näkymätön, miksi tehdä mitään muuta kuin yrittää olla olemassa.

Haluaisin hyvästellä kiittää ja pyytää syvästi aidosti anteeksi joiltakin ihmisiltä ympärilläni, mutta se on liian vaikeaa on vaikea hyvästellä kiittää ja pyytää anteeeksi, on helpompi vain kadota. Kuin satuttaa. On helpompi olla vaiti ja lähteä. Asioita joista ei voi puhua, ei niistä voi kirjoittaa, ei niistä voi sanoa, en pysty hyvästelemään. Olisi sama kuin sanoisin ääneen että nyt lähden täältä. en voi tehdä sitä.

En jaksa enää elää, en jaksa enkä kestä itseäni en tuntia en päivää, en jaksa enkä halua, kuten jo aijemmin kirjoitin. Mutta sitä mä en tiedä mikä on se jokin joka mut pitää tässä maailmassa mukana, kun palavammin kuin koskaaan aijon lähteä, olo on pahempi kuin ikinä ja haluan pois. Olen kolmesti epäonnistunut mikä on vielä kamalampaa...Mikä on se jokin joka mut pitää täällä tässä maailmassa? Mikä helvetti on se joka pitää mut täällä kiinni? olenko niin arka etten uskalla? olenko utelias? onko mulla kuitenkin joku pieni halu elää? Mä en saa siihen vastausta mikä se on joka mut pitää tässä maailmassa? Mä en saa vastausta siihen miksi mä hain ja haen itselleni apua turhaan kun haluan pois...mikä tää on :( mä vaan valitan enkä lähde MIKÄ TÄÄ ON :(
Kai se on jokin uteliaisuus,arkuus,halu? tulin vapaa ehtoisesti osastolle ja suostuin hullujenlääkkeisiin....enkai mä näitä olisi tehnyt jos en pelkäisi ei olisi mitään pienintäkään halua...mä en tiedä..
mä ajattelen liikaa. anteeksi. Mun on vain pirun paha olla, paha olla minä elää tätä elämää, vihata itseäni ja elämää. En osaa elää, en halua elää, olla olemassa..ja alan taas kerrata äsken kirjoittamaani uudelleen.

ei hätää nyt just tällä hetkellä..mä osaan olla lähtemättä sisältä ulos jos tuntuu että nyt menee näin tai näin ja osaan sanoa että nyt teen jotain peruuttamatonta...hope so...

...voisin kai tähän sanoa että toi seronil taitaa nyt jo vähän auttaa..ja sen takia omatunto kolkuttaa. Mutta syömisvamma tulee tuolta takaa taas vahempana kuin aijemmin - se saa taas mennä kuten aina muhunhan ei kukaan usko. puhuessa ääneen kolkuttaa myös, ei saa puhua, elää..

mä ajattelen liikaa.

Anteeksi. Anteeksi oikeasti mä olen todella pahoillani kaikesta. Että oon tämmöinen pettymys, täysi paska, epäonnistunut luuseri, olen tiellä haitto ja vaiva, vien tilaa. Anteeksi olen oikeasti todella syvästi pahoillani kaikesta. Petin kaikki pelkällä olemassa olollani, elämällä tekemällä virheitä..joo ja nyt stoppi tulee vaan kertaus kertaus ja paskan jauhanta loppu. Paska päivä, eilen ja tänään. En jaksas.

Anteeksi, en jaksaisi edes kirjoittaa. Ei kiinnostaisi kuin nukkua mutta silti on pään mukaan pakko tehdä asioita tää on kamalaa :(.
ehkä ei olisi pitänyt kirjoittaa, tapan aikaa tää päivä on liian pitkä ton kellonsiirron takia :(
Anteeksi, mä oikeasti aidosti ja syvästi pyydän anteeksi kaikilta.
mä yritän hetki kerrallaan jaksaa mä en pysty muutakaan kuin odottamaan...

anteeksi että mä olen tiellä.Anteeksi että kirjoitin mitä mun päässä on taas näin suoraan. Ehkä mä en enää kirjoita ettei kukaan vahingossakaan ymmärrä väärin :( ja olen hiljaa.

- krista -

Edit// 2.11.2011

Paskaa paskaa paskaa. Sama paha olo jatkuu. twitteriin oon päivittäny ei jaksa keskittyä kirjoittamiseen puhuessakin unohan lauseen alun alkaessani puhumaan...välittömästi painaisin nappia jos sellainen olisi olemassa että siitä painamalla saisi elämänsä päätettyä, se tunne kun ei vaan enää jaksa yksinkertaisesti ei jaksa on niiin paha olla...ja syömisvamma tän kaiken lisäksi vahvempana kuin koskaaaan oikeasti :(. Tää on loputon suo, tyhjä musta huone kaikki on koluttu läpi ei mikään auttanut, voimat meni, väsy tuli, kaikki meni...kun kuolen tää kaikki päättyy. En voi pukea sanoiksi miten paha mun on olla :(.

EDIT//3.11.2011

Anteeksi tää blogi hiljaisuus twitteriin oon päivitelly jotain sieltä voi lukea. En oikein saa aikaseksi tekstiä päässä hakkaa tyhjää on vain uskomattoman paha olla, ihan sairaan paha syömisvamma, mitä vittua mä teen enää täällä ja merkityksetön elämä jos olis nappi jota painamalla pääsisin pois painaisin sitä. Eilen illallakin juttelin hoitajan kanssa liian pitkään ja sain vain itelleni pahemman olon ja lisä vakuutuksia siitä ettei mun olemassa ololla oo mitään merkitystä, sama on oikeesti lähteä tästä maailmasta nyt heti. Haitolta, vaivana pyörimästä oon haitolla vaiva ja liikaa, toivoton tapaus...tässä tilanteessa vain siksi että ei ole enää ulospääsy tietä 03-08 rauhassa kasvanut sh, masis ahistus yms. päälle koko kesän kaikki keinot käytetty että pärjäisi pystyisi nousisi voimat meni keinot meni, jäi tyhjä musta huone josta on vain suunta kuolla...ja silti mä vaivaan hoitajaa puhumalla vaikka mä oon toivoton ei mulla oo mitään toivoa paremmasta oon vaan tiellä ja vaivaksi ja haitto merkityksetön ihminen jonka ei pidä olla olemassa. Mun on niiin paha olla. Viime yönä nukuin ekaa kertaa koko osastoreissun aikana hyvin jos jotain hyvää etitään...
en saa kirjotettua - jauhan samaa mitä päässä on vain, oon tiellä,kuolla,läski.piste. Anteeksi.
Olen pahoillani :(

klo. en pystyny mennä ruokatilaan en ees siihen tilaan, syömättä tai tarjotin huoneeseen...ja mä yritin yritin itkin ja yritin enkä pystyny..mun on paha olla osastolla muutenkin nyt vielä uusi asia haluaisin syödä sielläkin mutten pysty...en vain pysty...en mä voi sitä kuvailla...ei sitte syödä :( tulin asunnolle postia kattomaan(netti takkuaa) kaikki tuntuu niin turhalta pelkkä eläminen,kirjeet, postit, roskan viennit kaikki, kun en halua kuin kuolla pois.annoin laskujen ja kirjeiden olla mä en ihan oikeasti jaksa. Niin turhaa. Ens viikon lauantaina on synttärit ja sunnuntaina isäinpäivä, isän puolesta paha olla ja itteni puolesta ei kiinnosta yhtään tuntuu vaan turhalta ja pahalta. :(
vaakalla piti käydä keskellä päivää en tajua vaikken välitä...kai mä yritän saada itteni hengiltä jotenki nestarit kaupasta ja se ois alku...n tiiä olihan toi paino laskenu vahingossa...
:( mua pelottaa et mä nirhaan itteni tänne kotiini kohta...miks mä pelkään mä en jaksa EN JAKSA APUA!

päästäkää mut pois + lisäys 28.10,tiedän lähteväni pois.

2011-10-27T15:35:00.002+03:00

En tiedä mitä enää sanoa. Kirjoittaa samaa tarinaa vuodesta toiseen oon liian väsynyt toivoton ja loppuun palanut. Pyydän anteeksi että olen olemassa, olen tällainen millainen olen. Vien tilaa kaikilta joilla olisi syytä elää, toisin kuin minulla on.
En tiedä enää mitä sanoisin tai kirjoittaisin mikään sana ei tunnu riittävän siihen miten kertoisin pahasta olostani, joka on oikeasti pahempi kuin on koskaan aijemmin ollut. Eikä kukaan tunnu uskovan, ymmärtävän eikä näkevän miten paha mun on olla, miten väsynyt mä olen tähän kaikkeen, miten väsynyt oon itseeni ja elämääni. Miten palavasti haluan kuolla pois ja miten muhun sattuu. Mä en osaa kertoa miten paha mun on yksinkertaisesti olla.

Epäonnistunut kaikessa, tehnyt kaiken väärin, on olemassa ei mistään syystä. Pettänyt kaikki ihmiset ympärillään, satuttanut ihmisiä olemassa olollaan, tuhonnut kaiken tiellään, yksinkertaisesti epäonnistunut kaikessa, tiellä haitolla ja vaivaksi. Toivoton tapaus jolla ei ole mitään merkitystä olla olemassa. Ei mun voimat riitä kirjoittamiseenkaan.

...avata aamulla silmät ja ahistua lisää siitä että on yhä olemassa eikä kadonnut yön aikana pois saanut eilenkään sitä henkeä itseltään pois.
Uusi aamu, uusi paska päivä jota en jaksa.

Anteeksi että olen olemassa, en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.
Voisiko joku tappaa tämän pahan minusta, eli minut kokonaisuutena. vosinko vahingossa jäädä alle. Voisiko joku uskoa sanojani. Voisiko joku ymmärtää kuinka paha mun on olla, kuinka se on oikeasti pahempi kuin koskaan, olen toivoton, liian väsynyt, en jaksa... turhaan mä valitan ei mulla ole toivoa paremmasta.

En jaksa enää...en yksinkertaisesti jaksa. Olo vain pahenee. Yritän piiloutua pyytää anteeksi olemassa oloani.
Anteeksi että olen tässä :(

Anteeksi oikeasti anteeksi että olen sotkenut elämäänne olemasa olollani, vien tilaa olemassa olollani. Anteeksi että olen tiellä ja vaivaksi. Anteeksi etten osannut elää. Anteeksi ettei musta ole mihinkään. Mitään parempaa ei koskaan tule. On vain uusi helvetti uuden helvetin jälkeen.

Millä sen voi kuvata ettei enää yksinkertaisesti jaksa tätä helvettiä? ei millään, millä tän elämäni pahimman olon voi kuvailla ei mitenkään. Miten voin sanoa etten oikeasti jaksa olla enää olemassa elää tätä elämää miten en jaksa miten muhun sattuu ja on paha olla..ei mitenkään....mä en jaksa en jaksa....
Päästäkää mut pois tästä tiellä olevasta minusta ja tästä elämästä.

EN JAKSA OLLA OLEMASSA

ANTEEKSI

Anteeksi en jaksa enää :(

apua...

en osannut kirjoittaa en jaksanut....ja ahistuin vielä lisää tästä kirjotuksesta.
EDIT// PERJANTAI 28.10.2011

Torstai ilta, netti puhelimessa selaan tietoa kuinka varmistan oman lähtöni 100%, ahistuin säikähdin ja lopulta helpotuin mä pääsen pois täältä, mun ei tarvitse enää kestää tätä elämää tätä helvettiä. Kirjoitan violettiin pieneen vihkoon ajatuksiani osaston nurkassa, kirjoitan kuinka kuolen pian, kuinka kukaan ei uskoisi missä menen jo päässäni, miten kukaan ei tiedäkkään miten paha mun on olla. Haluaisin kertoa mutten uskalla, asia on sellainen ettei siitä voi puhua, ei siitä voi kirjoittaa, ei siitä voi kertoa..säikähdyksen,ahistuksen kautta hepotukseen mä pääsen pois tästä maailmasta. enempää en halua kertoa siitä.
Pelottaa, on kamala olo aivan kamala. Miten mun pitää se ilmaista, kertoa sanoa näyttää että kukaan uskoo tai ymmärtää miten paha mun on olla? Miten paha mun on olla?!? Miksei kukaan usko tai näe.
...se tunne kun aamulla herää ja ahistuu masentuu lisää siitä että on yhä olemassa, elossa.
....se tunne kun vie tilaa joltain toiselta, vie tilaa olemassa olollaan on haitolla ja tiellä.
....se tunne kun ei enää vain jaksa, kun ei ole enää toivoa paremmasta.
....se tunne kun olo putoaa aivan kamalaksi eikä pääse mihinkään suuntaan.
....se tunne kun yö saapuu pääsee hetkeksi pois. toivoen ettei aamua tule.
....se tunne kun kukaan ei ymmärrä, näe usko, kuule kuinka mun on pahempi olla kuin koskaan aijemmin. Kertokaa joku mitä mmun pitää tehdä että kukaan uskoo? :(
...se tunne kun mietit kuinka varmasti lähdet pois täältä maailmasta.
...se tunne kun yrität tappaa itsesi ja epäonnistut kolme kertaa.
....se tunne kun oikeasti ei ole mitään syytä enää olla olemassa.
...se tunne kun olet haitolla tiellä ja vaivaksi. pelkkä paska.
....se tunne kun ei ole syönyt pariin päivään mitään ei voi päättää mitään, aivot ei pelitä, pyörryttää eikä elä tavallaan enää.
....se tunne kun säikähdät tietäväsi kuinka katoat.
...se tunne kun helpotut löydettyäsi varman keinon kuolla.

Miten mä olen unohtanut nesteenpoistajien yliannostuksen ja 5.1 ajan teholle joutumisineen, kaikki muu ihon polttamisineen onkin jo käytössä. Miten mä pystyin unohtamaan nestarit.

anteeksi olen täällä vielä hetken, blogini loppuu yhtä aikaa kanssani.
Kukaan ei usko, kuule, ymmärrä näe kuinka paha mun on olla...kuinka varmasti ja palavasti aijon ja haluan lähteä. Mitä mun pitää tehdä että kukaan uskoo? :( tää on pahempi kuin koskaan ennen.

..osastoltakin pitää lähteä pois haitolta, tieltä, vaivasta...toivotonta luuseria on turha pitää osastolla kun ei sillä oo toivoa paremmasta ja se haluaakin elää tollasta elämää niin...ne ajattelee..ja oon tiellä enkä mee eteenpäin...ei ole laitonta tappaa itseänsä niin...helpottava tieto, kiitos omallehoitajalleni tuosta.
En uskaltanut enää eilen illalla istua yksin sielä missä aijemmin kun olin kksinyt miten lähden enkä epäonnistu...hyvä etten uskaltanut mennä edes nukkumaan...enkä päässyt sängystä ylös tänään...en halua elää tätä päivää en halua olla olemassa...eikä kukaa huomaa sitä...ei usko enkä mä osaa puhua en halua olla vaiva tiellä tai haitto. Mua ei oo.
...ja heti aamulla ennen yheksää multa kysytään lähdenkö lomalle...pitäskö mennä...eilenkin jo oli lähtö edessä että lähdenkö lomalle kun valmiiksi jo on helvetin vaikea olla ja ahistaa...fiksua oli jäädä...en ois tässä nytkään...Ahistavaa en mä halua olla tiellä enää, viedä tilaa olla olemassa...
kaiken lisäksi tän kaiken päällä mua läskiahistaa jostain syystä iha liikaa...vaikka mä en edes välitä enää :(

Anteeksi. anteeksi.

apua..

et tiedä mikä tuska tän kaiken taa piiloutuu. + edit 24. ja 25.10

2011-10-22T11:04:00.006+03:00

Huom!

26.10.2011.
En kykene kirjoittamaan tästä pahasta olostani helvetistäni joka päviä päivältä pahenee, miten petän kaikki satutan lisää ihmisiä olemassa olollani. Anteeksi että olen tällainen. Anteeksi kaikille etten pääse mihinkään suuntaan elämässäni, anteeksi että olen tuhlannut aikaanne. Anteeksi että olen olemassa. Olen toivoton. En jaksa. En jaksa. En jaksa elää :(. Anteeksi ihan oikeesti anteeksi. En kykene pukemaan sanoiksi tätä helvettiä. Anteeksi kaikki jotka olette joutuneet kestämään mua ja tuhlaamaan elämäänne minuun, anteeksi etten osannut tehdä mitään oikein. Anteeksi. Toivottavasti katoan.
seronil lääke nousi 10mg -> 20mg tänään, ahisti niin paljon täristessä ja pökräilyn jälkeen etten ois halunnu ottaa sitäi mutten halunnu aiheuttaa kohtausta ja otin sen...yritin käydä oksentaa sitä pois ja sain kaikki aamukahvit ynnä muut ulos samalla mut eipä näkyny seronilia...jep ilta ja aamu alko sillä että pyörryin pokräsin, lensin, tärisin, jalat puutu, silmissä heitti ja tärisen yhä. Enkä jääny ees taaskaan auton alle :(.
---------------------

alkuperäinen:

Silmät avatessa alkaa jokaisena päivänä uusi helvetti, ahdistus ja masennus siitä että on yhä olemassa yhä täällä. Kiroaa elämänsä alimpaan helvettiin, ei jaksaisi enää yhtäkään päivää, saati tuntia elämästä eteenpäin. Ei halua olla olemassa muttei pääse pois...pelkää liikaa taas epäonnistuvansa. Kukaan ei uskoisikaan mitä helvettiä elän itseni kanssa, mitä helvettiä elämäni on. Miten kipeästi haluan pois. Miten tän ulkokuoren sisällä elän vaikka en halua, olen vasten tahtoani olemassa. Mielessäni keinoja lähteä pois. Jos jokin minua auttaisi olisi se että auttaisi minut kuolemaan, auttaisi ja varmistaisi minun lähtöni täältä. Koska minä en jaksa. En yksinkertaisesti enää jaksa.

Voisin kirjoitaa samaa päivästä toiseen 100% epäonnistuneesta elämästäni, pahasta olostani joka on ehkä pahempi kuin on koskaan aijemmin ollut, kaikesta mikä on mennyt perseelleen kun olen yrittänyt elää. Mutten jaksa keskittyä siihen ja pidempään lukeneet sen jo tietää. Minulla on 100 syytä lähteä pois ja 0 syytä jatkaa elämääni. En jaksa olla haitto, vaiva, ongelma, hankala, yhtään mitään kellekkään toiselle haitolla. En kestä itseäni lainkaan ja joudun olemaan sellaisen ihmisen seurassa 24/7 jota en kestä enää lainkaan, jota vihaan yli kaiken enkä halua olla sen kanssa missään tekemisissä - en kestä itseäni enkä elämääni. Niin ei kukaan muukaan jaksa minua, enkä ihmettele. Pyydän jatkuvasti anteeksi jos puhun tai olen haitolla. hiivin ettei kukaan huomaa, hiippailen ettei kukaan huomaa ja ahdistun jos joku huomaa. Hyväksy ensin itsesi että muutkin hyväksyy sinut - niin ei tule kohdallani koskaan tapahtumaan.
Haluan tämän kaiken paskan loppumaan, tämän kehän jota kierrän loppumaan...haluan pois tästä helvetistä johon olen joutunut, tästä jonka olen itselleni tehnyt.

aloitin rakentamaan tätä helvettiä jo heti synnyttyäni, tehdessäni kaiken väärin, tuhotessani vanhempieni elämän olemassa olollani, menemällä kouluun, tarhaan, tekemisissä kavereideni kanssa lapsena ja nuorempana sekä aikuisena tuhoan kaiken. Syyllinen kaikkeen paskaan - olen sellainen jonka ei kuuluisi olla olemassa.

Haluan pois, voisin lähteä - miksi en tapa itseäni hyppää junan alle tms. mitä mielessäni onkaan. Olen edellisellä viikolla kaksi kertaa epäonnistunut itseni hävittämisessä, en aijo enää uudelleen olla haitolla itselleni enkä muille, enkä myöskään ongelma. Kun lähden haluan varmistua että varmasti lähden etten enää epäonnistu. Ristiriitaista siinä mielessä mitä muuta tällä viikolla on tapahtunut..En sinänsä ole luovuttanut vaikka olenkin, vaikka en ole..en tiedä.

Keskiviikon hoitokokouksen jälkeen olen torstaina ottanut ihan vapaa ehtoisesti lääkettä suuhun aamulla. hyvin hyvin outoa minulta lääkevastasena varsinkin noisssa tollasissa lääkkeissä. (viime syksynä meni 1kk ajan toi lääke kunnes se lopetettiin sivuoireitten takia eikä uutta tullu onneksi) nyt oon torstai aamusta asti ottanu 10mg seronilia. Joka ikisenä aamuna oon tapellut itseni kanssa siitä otanko sen lääkkeen vai tungenko kielen alle ja teeskentelen ottavani sen...oon mä sen kolme kertaa ottanut on se vähän auttanut mutta toisaalta ei..olotila on pahenetunut päiväpäivältä...mä vielä vähän aikaa olen haitolla anteeksi. Kieli mulla menee kipeeksi siitä lääkkeestä ihan sairaan kipeeksi. Eilen illalla en hallinnu yhtään itteeni tiesin kokoajan miten sekopäiseltä kuulostan ja näyän ja miten toimin aivan sekasin mutten halinnu yhtään itteeni rauhallinen mutta sekasin enkä tienny mitä tehä...Ajattelin lähtä kotiin tappamaan itseni, etten enää ole haitolla enkä vaivaksi sen osalta mitä sinä päivänä tapahtui, ajattelin tappaa itseni yöllä osastolla etten viikko tolkulla makaa kuolleena asunnossani...mikä tuska ja pahaolo mulla heräsi kun tänä aamuna avasin silmät..kirosin alimpaan helvettiin sen että olen olemassa.

Verikokeet oli kamalat torstai aamuna, piikki kammo iski tosi pahasti päälle ja kaliumit oli ollu liian matalalla hienoa..hävetti teki mieli pyytää anteeksi, sain jonku kalium lisä tabun ja sydän alko muljuta ja pökräsin kantiinin tietokoneitten lähelle, onneksi siellä oli toinen potilas joka autto mut penkille. Hoitaja joka vihaa mua ja sillä on ongelma mua kohtaan sano että ens viikolla on heppaterapiaa.

Jos jotain hyvää haetaan tekstiin kävin vaakalla kotona käydessäni ahistuksissani, pitkästä aikaa ja huomasin painon tippuneen. Vaikka mä syön osastolla kuin sika leipää juustolla aina joskus kun sitä juustoa saa.
Isä ja äiti kävi yhtenä päivänä kylässä, itkin heille koko käynnin ajan, isällä oli aika mielenkiintoinen juttu sh-luennon takia mikä mulla on, kuulema syömisvamma kehittää kaikkia muita diaknooseja masennusta yms. että syömisvamma pääsee elämään ja sitä ei päästä hoitamaan koska kaikki muu pitää hoitaa ensin alta pois..en ihan sanasta sanaan muista mutta niinhän se menee...ja avohoidossa hoitaja sanoi että miks mä kyselen mikä mulla on, mikä mulla omasta mielestä on...niimpä...
Mutta onko tällä kaikella oikeesti yhtään mitään väliä - kun ei aijoi enää elää. Ei. Kaikki on turhaa.

Jokin heppaterapia, joku verikoe joku terapia tai osastolla olo. Kun mä en halua olla olemassa. Anteksi että mä olen tiellä, vaivaksi ongelma ja haitolla. Anteeksi että kirjoitin tämän blogi tekstin. Anteeksi etten osaa kuin valittaa. Mä pyydän oikeasti anteeksi sitä että olen yhä tässä. Mä lupaan lupaan etten toivottavasti ole enää kauaa täällä ja pääsen pois, etten enää epäonnistu. En sano mitään aikoja, tai päivämääriä mihin saakka, en sano mitään näitä en ajattelekkaan niitä lähdön aika on sitten kun on. On se sitten vaikka vahingossa mutta ei niiin että kukaan ulkopuolinen kärsii.

En saa tähän tekstiin upotettua tätä mun helvetillistä pahaa oloa mitä elän. En tätä vaivaksi ja haitolla oloa. Tätä toivottomuutta synkkää epätoivoa, tätä että olen olemassa. Mun on niin paha olla niin paha olla.
tän tekstin kirjoittaminenkin on pakkopullaa ja kesti monta tuntia saada valmiiksi.

epäonnistuin tässäkin " katokkin ettet syksyllä oo osastolla etkä olemassa enää " (siksi tiesin miten tää syksy menee) ja lupasin itelleni vielä loppuun keväällä " katokkin ettet oo osastolla sillon kun tulee 3vuotta eka kerrasta täyteen " ....aivan juuri näin saatana! Tänä päivänä tasan 3v sitte olin ekaa kertaa helvetissä peloissani tuolla osastolla hoitajien huutaessa minulle enkä uskaltanut ees poistua huoneesta :(

oikeasti mä en JAKSA ELÄÄ :(

anteeksi.
kuka tahansa voi kommentoida jälleen, toistaiseksi mutta katotaan kommenttien laatua sitten ja muisteteaan ettei blogin kirjoittaja kirjoita koko elämäänsä blogiin vain pienen pienen osan siitä ja tietenkin kun blogi on minun ei se silloin tarkoita että kirjoitan muista ihmisistä tai muista jutuista tänne. tämä sattuu vain olemaan blogini sisältö. ei ole pakko lukea tai kommentoida.

- krista -

EDIT// Maanantai 24.10.2011.

Anteeksi kaikille kaikki mitä mä oon tehnyt mä olen aivan kamala ihminen :( mä yritän keksiä sen varman keinon millä tää kaikki paha on poissa, millä tää kaikki mitä mä teen eläessäni on poissa. Mä yritän keksiä sen keinon päästä tästä helvetistä poissa. Löytää sen keinon millä katoan. Jos olisi nappi jota voisi painaa ja henki lähtisi siitä, painaisin sitä välittömästi jo toista päivää putkeen. Sunnuntai oli heti herättyä aivan helvetillinen, kuten myös maanantai itken sitä etten jaksa elää tätä helvettiä ja pahaa oloa kun ei ole toivoa paremmasta ei ole toivoa helpommasta huomisesta ja olosta. Olen pettänyt kaikki ihmiset ympärilläni, epäonnistunut kaikessa mitä olen tehnyt ja tuonut tuskaa vanhempieni elämään olemassa olollani. Olen pelkkä haitto ja liian paska ihmiseksi. Mun on niin käsittämättömän paha olla ettei sitä riitä yksikään sana kuvaamaan. Ei varmaan koskaan eläessäni ole ollut näin paha olla, näin haitolla oleva olo, näin anteeksi kun oikeasti olen olemassa olo. Yritin tänään maanantaina jäädä auton eteen, jälleen sama säikähdys kuin junan alle yrittäessäni - oikeasti olisin mennyt jos olisin ehtinyt ja itku tärinä ahistus säikähys siihen päälle.

MÄ EN JAKSA TÄTÄ HELVETTIÄ ENÄÄ

MÄ EN JAKSA OLLA OLEMASSA ENÄÄ!

ANTEEKSI KUN OLEN OLEMASSA OIKEASTI. olen oikeasti todella pahoillani, anteeksi.

Mä en jaksa tätä helvettiä enää tätä pahaa oloa josta ei ole ulos pääsyä. Auttakaa mut kuolemaan pois :(
Apua mä en jaksa, anteeksi :(
ainakin yksi tajusi tänään mitä tää mun paha olo on, mutta ei siitä ole ulospääsyä kuin kuolema :(
en kestä enkä jaksa.

Anteeksi.

Edit// 25.10.2011

On varmaan turha sanoa, mutten pysty kirjoittamaan, helvetti jatkuu päivä päivältä pahempana ja pahempana. Ratsastusterapia oli ihan jees nyt 3kk tauon jälkeen oli taas kerta, mutta olin sielläkin vain tiellä, haitto ja vaiva. Pelkäsin että satutan sitä heppaa..ja olin haittona teki mieli juosta pois koko terapiasta mutten kehannu se olis herättäny vielä enemmän huomiota. Osastollakin aiheutin ongelmia kun avasin suuni mua kun on satutettu muiden potilaitten toimesta ajetaan pois osastolta kun jo muutenkin on sellainen olo että oon tiellä ja liikaa että pitää mennä pois. Sit vielä päälle suoraan vittuillaan koosta ja syömisistä yms. Anteeksi oikeesti mä teen pelkkää paskaa olemassa olollani.

Niinkuin sanoin yökölle yöllä, mä en halua että tulee aamu ja uusi päivä mä en jaksa enää tätä paskaa ja pahaa oloa, tätä sairastamista tätä mitään kehää mille ei näy loppua lainkaan. Mä en halua herätä enää aamullla näkemään uutta paskaa päivää. Miten pahalta musta tuntuu sanoa oikeasti toisille että haluan kuolla ja pois kun se on niin totta. Vaivata muita omalla lähdölläni.

" ihmiset pelkää enemmän kuolemaa kuin elämää "

...mä en varmaan oo enää edes ihminen sillä pelkään enemmän elämän jatkumista kuin kuolemaa, kuolemaa en tällä hetkellä pelkää lainkaan. Pelkään vain sitä että tää kaikki jatkuu.

Miten pahalta musta tuntuu, miten kukaan ei usko tai näe että mun on paha olla :(. Enkä osaa sitä ilmaista. En edes osaa kirjoittaa.

Anteeksi että olen tiellä haittona ja vaivana anteeksi.

Täysi paska pysykää kaukana minusta.

Anteeksi teen tuhoa, mun ei pitäisi koskaan nousta edes sängystä. Teen virheitä epäonnistun olen täysi paska. Anteeksi että sanoin jos mua satuttaa jokin, anteeksi että elän ja puhun.

Anteeksi :(.

Miksi mä t ulin hakemaan apua? en tiedä..kai joku järki sanoi jotain?!? en tiiä...

Anteeksi että olen tielllä ehkä mä lähden kotiin etten ole haittona.
Anteeksi

Epäonnistunut kaikessa myös poistumisessa + edit 20.10.11

2011-10-15T11:02:00.009+03:00

21.10.2011

en kykene kirjoittamaan vaikka haluaisin,pahentaa oloani.elän helvetissä. Heti aamusta helvetti tulee vastaan koska olen yhä olemassa.Ei muuta.Helvettiä. Vailla yhtään mitään järkeä olla edes olemassa.

MÄ EN JAKSA ENÄÄ ELÄÄ!

ei sitä usko mitä kaikkea piilotan sisälleni mitä tän kaiken alla on mitä helvettiä ja tuskaa. En kykene kirjoittamaan oikeesti olo menee vielä pahemmaksi.itken ahistun ja mietin kuinka katoan. En kestä tätä.
välihuomio 20.10.2011

- Kirjoittettavaa ja asiaa riittäisi vaikka kuinka paljon mutta kiinnostus ja jaksaminen on ihan eri juttu, en jaksa keskittyä mihinkään en mihinkään en siis kirjottamiseenkaan joten siitä ei tule nyt mitään. Musta tuntuu että mä oon häiriöksi ja vaivaksi ihmisille silläkin että mä kirjoitan nettiin tai ylipäätänsä olen netissä joten olen pahoillani ja anteeksi.

Perjantain jälkeen olo on suunnilleen yhtä helvetillinen ollu koko osastolla olo ajan kuin kotona ollessanikin, nyt tän viikon puolella menny - 10000 astetta pakkaselle vielä entisestäänkin. Se on täyttä helvettiä. Mä en mitään muuta haluaisi kuin kuolla pois, netistä etsiskelin vinkkejä kuinka varmistan sen etten jää vahigossa eloon epäonnistuttuani kolmannellakin kerralla. (poistin viikonlopun editit tästä tekstistä ku niistä ei ottanu mitään selvää). oon yhä osastolla, toki olen helvetin haitolla,vaivaksi ja ongelma vaikka kuinka yritän olla huomaamaton ja hiljaa, olla olematta kenenkänä tiellä ja vaivaksi. Miksi pitää olla ja elää enää?
Eikö joku voisi auttaa että mä pääsen pois täältä? :( miksi tätä pitää jaksaa kun mihinkään musta ei ole, mitään musta ei tule, kukaan ei jaksa minua,minä en kestä itseäni enää lainkaan, en jaksa tätä helvetin elämää. Eikö joku vain voisi auttaa minut pois? Minä haluan niin kipeästi niin paljon pois :( eikö joku voisi auttaa minua pois pois pois. En ihan oikeesti kautta vanhempieni hengen jaksa tätä eloa enää :(.

Keskiviikkona oli sentään hoitokokous, meni aika hyvin oli aika outoa kun olin täysin rauhallinen sen aikana, ennen ja jälkeen, ihan kaikessa rauhassa vaan...olin toki haitolla hoitokokouksessakin. Aika hyvin toi meni ja olin lopulta tosi tosi yllättynyt ja ylpeäkin itestäni mitä päätin...mähän olen täysin lääkevastainen varsinki näihin mielimömmöihin yms. ja oon vapaa ehtosessa hoidossa....toisten ehotuksesta ei ees kovin isosta mä sitte hoitokokouksen jälkeen menin ja otin lääkkeen suuhun, saman mitä söin viimevuonna 1kk ajan. Koko loppu keskiviikko olikin yhtä helvettiä erään omanhoitajani sanottuaan minulle miten mä en saa hakea keskusteluapua jos mulla on paha olla että keskustelen terapiassa (= eli noin. 2x/vko) että jos mulla tulee paha olla osastolla niin ei pidä sanoa siitä mitään olla vaan hiljaa ja keskusteluapua ei saa hakea. Eli oon tehnyt senkin aina väärin - tarkoitan siis keskusteluapua siihen ahistus/pahaolo tilanteeseen en mitään muuta. Mutta ei. Kyseinen hoitaja sanoi myös sunnuntaina ettei mulla oo sh;ta ei oo koskaan ollukkaan eikä oo nytkään, ja kyseinen hoitaja myös jotenkin ivallisesti naurelee mulle - hän on ollu tän 2-3v ajan mua kohtaan jotenkin outo, ilmeisesti vertaa mua erääseen luurankoon ja kun en oo sellanen kiltti hyväkoulussa sh, niin mulla ei voi olla mitään sh:ta koska en mee muottiin.

No hänen takiaan se olikin aika helvettiä koko loppu keskiviikko ei tienny mitä saa tehä ettei sekin mee väärin. Itkin 15:00-20:15 ajan, ahistus,kuolema,itsari itkua ja mietin vaan ei mitään järkeä enää ei mitään järkeä enää olla olemassa ei mitään merkitystä enää kuolen pois ja tiesin jo mitä teen olin tekemässä - en saanu hakea keskustelua apua - pelotti että epäonnistun kuolemassani tai joku muu näkee minut ja säikähtää. Hain yhden hoitajan juttelemaan lopulta kaheksan aikaan..ja kyllä helpotti heti huomattavasti olotila kun sai ees vähän puhua sen helvetin ohella..ja vaikka olinkin vaivaksi :(.

Kunnes se käänty siihen että saatanan sika et syö enää ikinä mitään, etkä varmana aamulla etkä päivällä etkä enää koskaan mitään. JA taas siihen että en jaksa enää elää. Mä en ihan oikeesti enää jaksa. Tämäkin päivä alkoi yhtä pahana..verikoe sattu ihan liikaa, hoitajien haitolla,potilaiden haitolla, meinasin pökrätä sohvalta noustessani, muut inhoaa mua ja oon haitolla, yritin käydä pakkolenkillä ja olo paheni taas lisää...APUA AUTTAKAA MUA AUTTAKAA MUT POIS TÄSTÄ HELVETIN MAAILMASTA MÄ EN JAKSA ENÄÄ IHAN OIKEESTI ELÄÄ!

tappaisin itteni tähän pisteeseen jos en pelkäisi sitä että jään kitumaan ja epäonnistun :(

ja kyllä mä ajattelen muita ihmisiä, enkä pyöritä elämää itteni ympärillä tämä nyt vain sattuu olemaan minun blogi minun asioista en siksi tänne oikein muiden asioita viitti ulista .

- köh...pieni välihuomautus ohi - tyhmä ei osaa ees kirjottaa lyhyesti mä en jaksa elää :( tajuaakohan kukaan miten paha ollamulla on tästä tekstistäkään miten kipeästi oikeasti haluan pois. En ees ajattele oikein :(. äiti haukku mut siitä sunnuntaina.

alkuperäinen teksti:
Olen pahoillani, olen oikeasti todella todella pahoillani. Olen kaikkien suureksi harmiksi vielä mukana tässä maailmassa. Olen epäonnistunut myös kuolemassa. Saa haukkua ja nauraa, lytätä ja syyllistää mua aivan kaikesta. Olen täydellisen hyvä epäonnistumaan kaikessa, tekemään kaiken aivan päin helvettiä myös kuoleman.
Olen Tiistaina hyvästellyt kokkolasta lähtiessäni vanhempani enkä heistä sen koommin ole kuullut ennen perjantaita mitään.

Kokkolasta vielä sen verran, että en ole kertaakaan ollut erimieltä päätöksen kanssa että sieltä oli lähdettävä, en ole pettynyt tai vaihtanut mielipidettäni. Näin oli parasta. Ehkä tuo reissu oli tehtävä, jotta saan sen kirjan kiinni. Toki se kävi nopeasti mutta se olisi käynyt joka tapauksessa piankin. Ei siis mitään tuohon asiaan liittyvää ole tälläkään hetkellä menossa. Se ei olisi koskaan onnistunut ja olen oikeasti vain helpottunut asiasta mutta ei siitä enempää. Toivoisin myös että kaksilla ei kukaan yhtään enempää syyllistäisi minua asiasta tämän muun pahan oloni lisäksi. Se oli pakkolähtö, kun en voinu syödä - oli mentävä pois. Liian itsepäinen jne. Mikään nykyisistä asioistani siis ei liity tuohon koska olen helpottunut että se on ohi, en pettynyt enkä muutakaan.

Tiistai iltana olin Kajaanissa, enkä osannut olla lainkaan. Vakaa päätös siitä ettei kukaan tule kuulemaan minusta enää koskaan halaistuakaan sanaa, enkä tule olemaan kenellekkään vaivaksi tai haitolla, olemaan hankala kellekkään, rasittamaan kenenkään elämää. Päätös että helpotan vanhempieni elämää, ihmisten elämää jotka ovat joutuneet olemaan mun kanssa tekemisissä. Pääsen pois omasta helvetistäni. En enää koskaan tulisi olemaan vaivaksi,hankala, ongelma, satuttamaan muita olemassa olollani, kamala ihminen. Päätös joka piti jota en pyörtäisi vaan katoaisin hiljaa jälkiäkään jättämättä pois tästä maailmasta.

Jokainen asia mitä olen tehnyt elämäni aikana on mennyt jollakin tavalla yleensä pahimmalla mahdollisimmalla tavalla perseelleen, aina kun olen yrittäny yrittänyt enemmän saada itselleni paremman olon, paremman elämän tai elämän ylipäätänsä. Sotkenut itseni johonkin, yrittänyt osallistua johonkin, saada ihmisiä ympärilleni tai jotain muuta vastaavaa oppia syömään oppia elämään tms. Puhunut asioistani. Ylipäätänsä tehnyt yhtään mitään. On kaatunut mun niskaan isona paska läjänä, satuttanut muita mun ympärillä, ihmiset jotka on pääseet lähelleni on heitä sattunut, läheiseni eivät enää jaksaneet, ihmiset turhautuivat. Sotkin liikaa ihmisiä mukaan, sulloin itseäni liikaa maailmaan johon mun ei alunperinkään ole tarkoitus kuulua. Aina kun olen kaikkeni yrittänyt tai vähemmän enemmän tai vähemmän kaikkeni, on lopulta kaikki kaatunut mun niskaan mennyt päin persettä muita on sattunut ja mä olen ollut se täysi paska kaiken joukossa.

Päätin että tää kaikki saa riittää, tää kaikki saa olla ohi. Enää koskaan ei mitään tällaista, ei koskaan enää minua. en koskaan voi olla normaali, en koskaan normaalia elämää lähelläkään, normaalin näköistä ihmistä lähelläkään, en osaa elää, mua ei tänne ole haitolle tarkoitettu pyörimään. 22v 11kk ja vähän päälle mulle riitti.

Niin uskomaton paha olo, niin uskomattoman vaikea olla, niin arvoton elämä. Ei yhtään syytä olla olemassa, elää päivää toisensa jälkeen. Mitään halua olla olemassa. Kaikkein painavin syy minä en halua olla ongelma toisille, haitto toisille, satuttaa toisia, olla vaivaksi, hankala, tai mitään muuta vastaavaa. Haluan poistua toisten tieltä, helpottaa heidän oloa ja eloaan. Olen ollut koko elämäni ajan aina tiellä haitto ja vaivaksi tehnyt aina kaiken väärin.

Haluan pyytää anteeksi sitä kaikkea mitä olen, mitä kaikkea olen tehnyt. Sekä olemassa oloani. Haluan pyytää sitä anteeksi ihan kaikilta, varsinkin heiltä jotka ovat joutuneet mun kanssa olemaan tekemisissä tavalla tai toisella. Anteeksi että olin haitta ja vaiva. En osannut olla ihminen.

Tiistain jälkeen olin vanhemmilleni jo kuollut. Tiistaisen puhelun jälkeen oli öö..avohoito aika vai terapia (?) en tiiä. No mun valitus aika sairaalalle kymmeneltä johon lupauduin menemään joten sen illan ja yön olin helpottuneena kotona. Tosin ajatuksissani etten huomista näkisi ja kuinka helpottunut kyseinen ihminen joka on joutunut mua sietämään ihan liian kauan on kun saa vihdoinkin poistaa mut tiedoistaan helpottuneena. Heräsin kuitenkin Keskiviikkoon ihan sairaan ahistuneena, täynnä halua kuolla. Kävin valitus ajallani ja piilouduin asuntooni. en osannut kertoa pukea sanoiksi sitä mitä mun sisällä on, mikä ei ulospäin minusta näy. En jaksanut keskiviikkoa,mun teki mieli poistua mutta jokin minussa sanoi soita apua ennenkuin teet jotain itsellesi...ehkä se mitä mulle sanottiin jäi mun mieleen tavallaan lupasin soittaa ensin apua ennenkuin teen jotain itselleni. Voi jos joku olisi aavistanutkaan kuinka vaikea olo mun oli ja kuinka kipeästi mä haluan poistua.

Torstai alkoi, en halunnut nousta, tieto siitä että uusi paha päivä on alkamassa taas yksi päivä jolloin mitään toivoa paremmasta huomisesta, paremmasta elämästä ei ole, Minä en osaa auttaa itseni vaikka kuinka haluaisin, minulla ei ole keinoja ei voimia olen kaikkeni jo antanut niin totta kuin olla ja voi kautta koirani hengen. Nousin yritin käydä lenkillä, olo paheni ja päivä mateli. Kello oli puoli kaksi päätin että nyt on yö ja aloin nukkua en jumalauta jaksanut enää katsoa ja odottaa.

Yöllä oli tullut joku puhelu olin ilmeisesti vastannut en tiedä mitä olin puhunut. Seuraavana soitti hätäkeskus " mene alas vastaan ambulanssia! jos ei pyörrytä tai muuta vastaavaa " jaa-a taas näitä turhia mistähän nyt tuulee. 5 hoitohenkilöä ambulanssissa ja yks menee mun kämppään enkä mä saa mennä sinne. Istun ampparin kyytiin ja juttelen niille miehille miten asiat on, huomenna menen valitus ajalleni ja kerron miten asiat on nyt haluaisin mennä nukkumaan, yks hoitohenkilö kunta tulee ylhäältä mun tavaroitten kanssa turhaan ja mä pääsen ampparista takas nukkumaan. Epäonnistunut asia numero 1, torstai.nukkuminen pois.

Tulee perjantai, aamu en halua enkä jaksa mennä mihinkään saati nousta ylös. Piiloutua mieluummin. Ajattelin että menen valitus ajalleni etten huolestuta ihmistä sillä etten tule enkä voi soittaa mihinkään kun saldo on kiinni ja nettkään ei toimi asunnolla enää ollenkaan. Menin paikallle mutta menin lukkoon vaikka luotankin nykyään menin lukkoon en tiennyt mitä tehdä. lähdin kotiin, olo paheni kaupassa käynnin jälkeen. Lähdin lenkille josko helpottaisi, kohti kaupungin lampea..että pääsen veden ääreen että helpottaisi. Kuitenkin huomaan junaristeyksen kohalla ekaa kertaa mun aikana porttien menevän kiinni, ja juna on tulossa askeleet nopeutuu - en ehtinyt juna meni ohi.

...kävelen radan toiselle puolelle ja alan itkeä ja täristä säikähdystä siitä miten lähellä mun kuolema oikeasti olikaan ihan muutaman sekunnin päässä jos olisi henki junan kanssa törmäyksessä mennyt. Miten vähän merkitystä ja arvoa mun olemassa ololla ja elämällä on. Itkin ja tärisin itkumuurin portailla mietin mitä olisi fiksuinta tehdä nyt, samalla kun tilanne pyöri kokoajan mielesssäni, tärisin ja itkin etten ihan oikeastikkaan enää haluaisi elää...kello oli yksi, mietin ja kävelin itkien pelon vallassa asuntoon enkä uskaltanut enää poistua, sain ladattua prepaidiin puheaikaa, mutten saanut ketään kiinni enkä oikein uskaltnut mihinkään soittaa. Epäonnistuminen 2.

soitin viimeiseksi äitille että saako hän ketään kiinni kun on vähän tilanne päällä - voi miten pettyneitä vanhemmat olikaan siitä että niiden toivoton tapaus umpihullu idiootti entinen tytär vielä elääkin. Tärisin ja itkin yhdestä neljään junan kanssa yhteen törmäystä ja kuolemaani miten paljon sitä halusin. Pääsin osastolle joskus puoli kolmen aikaan. Koko illan mietin kuinka helpompaa ois jos mä en ois täällä vaan olisinkin oikeasti kuollut. En päässyt asunnosta ulos osastolle kävellen, en uskaltanut poistua mihinkään säikähykseni takia jouduin soittamaan isän viemään mua osastolle ja jumalauta mitkä vihat mä sain niskaani oikein kunnon haukut ja syyllistämiset ja sen vihan minkä isä purki mua kohtaan. Miks pitää tuntemattomia hullua entisiä tyttäriä kuskata johonkin saatana. äläkä ota enää mitään yhteyttä heihin! Jepjep..miten paljon helpompi olisi jos mua ei olisi...

Tuntui että pitää pyytää anteeksi että olen osastolla, jokaiselta hoitajalta että tulin tänne, ne luulee että turhaan tai ne luulee kokkolan takia tuskimpas kukaan tietää mikä mulla oikeasti on. Empä oo puhunut kellekkään. Aivan niin tulin vielä vähän enemmän toisten haitolle ja vaivaksi.

Jo illalla alkoi se syyllistäminen kokkolasta mua kohtaan tai no miten sen nyt ottaa...en mä sitä iltasta pahalla ottanut. Aamulla jatkunut syyllistäminen ja mun vika m un vika epäonnistut ihan kaikessa mitä teet saatanan tyhmä (no ei noilla sanoilla ei ääneen sanottu mitään mutta hyvin selkeästi annettiin ymmärtää että HAHA epäonnistuit taas saatana) sai mulle entistä pahemman olon. Enkä ole oikein nukkunutkaan viime yönä. Luojan kiitos en luultavasti oo kylmällä kovalla lattialla nukkunut kauaa (?)en tiiä miten kauan kun ennen kuutta mut siitä herätettiin palelin kauttaaltaan ja selkä että jalka ihan jumissa enkä meinannu päästä ylös. Muuta en siitä tilanteesta oikein muistakkaan paitti et olikohan siinä öö kaks kolme ihmistä tai jotain..en tiiä...On kuin selkään saanut olo tuon lattian takia nyt. Ehkä mun pitää lähteä pois etten ole haitaksi, vaivallla enkä tiellä. Piiloutua jonnekkin ja kadota hiljaa kenenkään huomaamatta ääntäkään jättämättä pois. Se on se kaiken ratkaisu.

Kaikki on niin lopullista, toivotonta.
En ole luovuttanut, haluaisin kyllä elää aika paljonkin mutta mitä tässä on elettävänä? paskaa vuodesta toiseen, ei mitään syytä olla olemassa. Jatkuva uskomattoman paha olo. suo enkä tiedä miten täältä pääsee pois. Epäonnistun kaikessa. Teen kaiken aivan päin persettä. Haluaisin kyllä elää mutta minä en yksi kertaisesti enää jaksa.........MINÄ EN JAKSA ELÄÄ. entä jos yks kaks mua ei ookkaan kun en vain jaksa. En jaksa en yksinkertaisesti jaksa. Olenkin jo luetellut syyt miksi lähtisin ja yhtäkään syytä jäädä ei löydy. En minä jaksa itseäni enkä tätä elämää, eikä kukaan muukaan.

Se missä minua voidaan auttaa on auttaa mut pois tästä maailmasta. Mikään muu ei näytä auttavan.
Ei en mä ole sekaisin vaikka tällaisia kirjoitankin tiedän kyllä miltä kuulostaa mutta mun pahaa oloa ei vaan voi pukea sanoiksi muuten ja nää tulee aivan täysin suoraan mun päästä. Mä en halua olla täällä maailmassa ja silti mä istun tässä kirjoittamassa. Enköhän mä oo jo tarpeeksi utelias ollu näkemään huomisen seuraavan ja sitä seuraavan kokeillut kaikkea. En tiedä en jaksa. EN JAKSA ENÄÄ OLLA OLEMASSA. vaikka haluaisin ymmärtääköhän kukaan tätä oikein.

Olen hyvin hyvi pahoillani kaikesta mitä olen tehnyt. Hengittämisestäkin. Mä en tosiaan tiedä mitä mä vielä teen tässä maailmassa että saan ympärillä olevilleni ihmisille vielä pahemman olon koska oon toivoton paska. kai kun mä vähän kun lupasin valitus ajallani että valitan seuraavankin kerralla...
osastolla on hullujaa, huone on kamala mutta yritän olla hiljaa ja huomaamaton etten oo vaivaksi tiellä tai haitolla ANTEEKSI minusta ei ole yhtään mihinkään.

mä nyt toivon etten oo kusessa näiden tekstejeni takia koska asiat voi olla eriä livenä kuin kirjoitettuna selkeämpiä koska no kuten sanoin kaikkea en nettiin ulise.

- Krista -

the end

2011-10-11T10:02:00.002+03:00

The end.

Pääsitte seuraamaan epätoivoista yritystä elää, ihmiseltä joka ei koskaan tänne kuulunut.
Viimeinenkin toive elää, olla yrittää, tehdä yhtään mitään on mennyt.
Jäljelle on jäänyt ei mitään.
Krista on viimeinkin lähtenyt.
Vuorokausi kokkolassa ja kuolin pois turha toivoa tai odottaa mitään mua ei ole enää olemassakaan.
Kokkolasta piti lähtä pois " 100% nuole lautanen tyhjäksi vaikka olis allergia tai et pysty syyä sitä ei voi vaihtaa muuhun - ja kaikki jonku olemattoman sairauden syytä. olin lähössä kun syömisestä ei tullu mitään - päätin jäädä - ei onnistunu syönti kumpanakaan päivänä - ei nyt lounaallakaan -eikä aamulla - joten ei auttanut kun lähtä pois. Saatan mennä kajaaniin mutta sen jälkeen mua ei enää ole. Näin on oikein. Tämä on oikein.
(vessa ei onnistu ku vahitaan,ruoka ei onnistu ku en voi ja sattuu paha vaikea ei onnistunu - ahistus liian kamala - olotila meni - 10000 pakkaselle päivässä ja ei voinu ku lähtä koska ei voinu korvata ruokaa muulla) Tästä ei enempää.

Mua ei oo.

Olen pahoillani, että jouduitte kestämään näinkin kauan.
blogini on täten historiaa kuten olemassa olonikin. Kiitos ja anteksi.

Anteeksi....

- krista -

Anteeksi

2011-10-10T22:20:00.000+03:00

Anteeksi, tää kaikki vaiva kaikia kohtaan. Jälleen kerran.

Mä lupaan ja vannon etten enää koskaan oo kellekkään vaivaksi, en hankala enkä haitolla. Olen pahoillani.

Kajaanissa oltiin oikeassa, taputetaan ja hurrataan sille ja minä pyydän anteeksi.

Olen pahoillani, musta ei ole tähän. Koin elämäni rankimman päivän minkä muistan, meinasin joutua kotiin jo viideltä, koin ennen sitä jo todella rankat ahistuskohtaukset kippuraan vetämisineen ja hengen ahistuksineen. Mä en pysty tähän..lyhyestä virsi kaunis (kirjotin jo kirjan mittasen jutun siitä miten kamalaa oli poistaen kaiken) Tää mun koulu on liian rankka, mä oon liian huono tähän, en ole kykenevä. En sulaudu massaan toisten kanssa. Sovitaan että mulla ei ole syömisvammaa, olen vain hullu. Noi ei kauaa voi katella tätä touhua, mun ongelmia siitä etten oo ku lapsena juonu maitoa tai syöny puuroa ja muuta vastaavaa. Enkä mä ole valmis paisumaan pullataikinaksi. Ei musta oo tähän.

Anteeksi, mä olen todella todella pahoillani.

Joko noi nakkaa mut pihalle ihan pian, tai mä luovutan koska en kestä, mutta luulen ettei siihen mene kovinkaan kauaa. En kertaakaan skitsahtanu et kotiin tai tupakille tms. vaan ruoka,syöminen oli se ongelma - jonka takia meinas tulla kotiin lähtö. Tässä istun pimeässä isossa tyhjässä kämpässä läskiahistuksissani ja aikaa tappaessani. Mä en pysty - en koskaan pysty mihinkään. Täysin luuseri, virheitä tekevä idiootti. Yritin taas saada itselleni elämän, olin valmis valmistautunut hyvin varautunut. Ei silti. Ei. Ei. Oon liian iso, liian läskissä kunnossa, ei oo syömisvammaa, en oo koskaan valmis tähän. Mun on vaikea selittää ulkopuoliselle sitä..mitä tekstiin ei saa sisällettyä.

Tiesin että helvetti odottaa, sitä todellakin on. mä koitan vielä. mutta luulen ettei tää kauaa kestä.

Henki pois niin helpottaa - ei oo enää kellekkään vaivaa. Mä olen todella todella pelottavan tosissani taas..romahdin täysin. Mä kuolen näiden pitkien ilta tuntejenkin aikana täällä.

mä olen hyvin hyvin pahoillani, joko ne tai minä nakkaa minut pihalle.

Kajaanissa taputapu taptap hurraa me tiedettiin Krista epäonnistuu eikä oo valmis. Onnittelut teille! Saan koko suomen lyömään hanskat tiskiin mun kanssa - musta ei oo elämään.

Katotaan huomenna, tulee varmasti taas tosi mahtavaa! en tasan nuku yöllä.

- siis yritän vielä - helvetti takana - ihme että elän - ihme et oon täällä vielä - erilainen ku ennen - ahistus suoraan sh:sta - meinasin joutua jo pihalle - ahistus ei kotiin meno tai tupakki ahistus(saa sitäpaitti polttaa harvoin) - yritän vielä täysillä mutta tiedän epäonnistuvani ja kotiin lähtö on pian kun en pysty ja noi ei jaksa -

mä en osaa elää, en ottaa apua vastaan, en kuulu tähän maailmaan. täytyy kuolla.

mä rauhotun, meen tupakille ja koitan saada jonku dvd:n pyörimään tässä koneella et saan yön kulumaan.

- krista - epäonnistunut helvetissä. ulkopuolinen muista.kuulumaton mihinkään.täytyy kuolla.

näinhän se käy, ei yhtään mitään missä oisin onnistuut elämässäni kaikki mitä teen tai yritän kaatuu kusee niskaan TÄYTTÄ PASKAA

Paniikkia, pakkaamista ja rankan matkan alkutaival

2011-10-10T09:30:00.000+03:00

Nähtävästi oon tällä hetkellä kun tää teksti tulee taksissa menossa kajaanista pitkän pitkän matkan päähän kokkolaan.

Taksi on hakenu mut kajaanista 7:45 ja mun on täytynyt herätä puol seittemältä tai ennen sitä.
Sain tänä iltana apua pakkaamisessa äitiltäni ja sain kiellon olla koskematta enää pakattuun kassiin, koska muuten alan purkaa ja pakata ees taas isoa kassia varmistaakseni etten ota turhaan mitään ja että kaikki on mukana ihan varmasti. Täytyy siis luottaa että siellä on kaikki.
Vili koira kävi ensimmäistä ja viimestä kertaa mun luona kylässä isän kanssa kun iskä haki äitin pakkaamasta.Raukka oli kuin luistinradalla noissa portaissa ei tassut pitäny yhtään, ei ne pitäny kyllä yhtään mun asunnonkaan lattialla, mutta miten ihana tapaaminen olikaan koiran kanssa. Halipulakin helpotti isän,äitin ja vilikoiran toimesta.

Pakatessa piti varlta kokeila villapaitoja - olin varma ettei ne mahu päälle enää ja on siksi ihan turha ottaa niitä mukaan, mutta asia olikin toisinpäin kaikki oli liian isoja - mikä on oikeesti todella outoa. Siis outoa, koska mä oon aikuisten oikeesti talvesta paisunu kuin pullataikina, oon niin läskissä kunnossa että mun on tosi epäuskoinen olo siitä että ne ottaa mua edes kokkolaan. Kokeilin punasta raitavillapaitaa, ja kahta muuta paitaa joita pidin koko viime talven ja oikeesti ne oli ihan liian isoja, ihan kuin ne olis venyny tuolla vaatehuoneen hyllyillä. Äiti käski ottaa muistakin housuja mukaan kuin nää mitä aina pidän, ja tietty piti kokeilla 22 farkkua et mitä ottaa mukaan..joo ei ne mahu päälle, äiti intää et mahtuu...ja sit en tunnistanu housuja enää nekin oli liian isoja. Tässä on jotain todella todella hämärää. Mä en sano tätä millään pahalla tai millään taka ajatuksilla vaan aidosta ihmetyksestä koska tähän kroppaan ja paisuneeseen ulkomuotooni ei yksinkertasesti pitäisi mahtua mitään noista vaatteista enää päälle ja sit ne on liian isoja MÄ EN TAJUA!?!?!

Sain illlalla päässäni aikaan melkosen paniikin kokkolaan lähdön takia, pakkaamisen jälkeen. Keksin vaikka mitä kauhukuvia mitä maanantaina tapahtuu. Jos mä alan kiukutella heti perillä eikä mistään tule mitään, varsinki ku oon viimeksi keväällä kiukutellu(enkä kertaakaan sen jälkeen) et jos heti tulee kiukku päälle ja kotiin halu - mitä en tosiaan halua. En tosiaan halua kiukuta enkä mitään muutakaa vastaavaa. Mitä jos ne nakkaa mut heti pihalle ku hoksaavat miten läskissä kunnossa oon, eikä mulla ookkaan mitään syömsivammaa et mä oon taas jonku päivän siellä ja pois kun ei onnistu, tai ne kattoo etten oo valmis siihen tms. ei stressaa ei. tai ite saan jonku skitsahuksen mitä sitäkään ei oo ollu kevään jälkeen. Sit häpeän tätä tavara määrääni et on ihan liikaa tavaraa, mut kai se on hyvä et on varautunu asioihin eikä toisinpäin. Äiti opetti pienenä et on hyvä et on liikaa tavaraa kuin liian vähän. Sit häpeän sitä kevään reissua josta en kamalasti mitään muista, ja soittamistani sinne nyt tossa osastolla ollessani. Sitä kuvaa minkä itestäni annoin. Keksin myös että teen taas väärin jotain,et lähen liian aikasin sinne, teen virheen lähtiessäni sinne..meen haitolle ja vaivaksi. Ei saatana mun kanssa. Että sellanen pieni paniikki,stressi,pelko tuli päälle.

Inhottaa raahata noita kamoja ees taas ja inhottaa lähtä toisellepuolelle maata koska mä halua tästä paskasta eroon, oon ollu pitkään sitä mieltä että olisin valmis sitoutumaan asioihin ihan sata prossasti mutta mitäpä mun pää on siitä mieltä kun sen asioihin puututaan - se suuttuu. Sit musta tuntuu että siellä on ideana vain syöminen ja paisuminen pullataikinaksi ettei varmasti mahu enää mihinkään vaatteeseen...joo järki mulla sanoo tässä ihan muuta kuin pää tosta paisumisesta..vaikka mä oon tässä jo ihan tarpeeksi läskissä kunnossa valmiiksikin. Joo järki sanoo ei hätää (paitsi koostani joka on oikeesti fakta että oon läskissä kunnossa)

Joo, eiköhän tää mene nyt paremmin kun keväällä kova usko ja toivo siihen on. Kun ajattelen sitä miten paljon asiat ja minä oon muuttunut tässä välissä, oon kasvanu aikuisemmaksi, oon varautunut ja valmistautunut niihin sääntöihin, asenne ja motivaatio on kohallaan ja musta tuntuu että siellä osattas auttaa ja ymmärtää mun pääpipiä. Enhän mä oo tässä sitä lapsellista kiukuttelua kokenu kun keväällä viimeksi. Uskotaan että menee paremmin nyt. Käännetään uusi sivu, ja tehdään kaikkensa. mä ainakin uskon että nyt onnistuu. Vaikka rankkaa tulee ja kiukkua ihan varmasti että kapinointia koska sh:n elämään kun puuttuu se kapinoi ja alkaa kiukuttaa ja tietty vapauden puute kiukuttaa mutta helvetti. Ei tähän pure mitkään kevyet konstit ja on pakko tehä asiat jollakin toisella tavalla - ei niin miellyttävällä tavalla jos meinaa elääkkkin.Uskotaan nyt..ja rauhotutaan. Jos ne nakkaa pihalle ne nakkaa mutta yritän olla toimimatta väärin.

Kun tietäisi sen tismalleen 100% oikean kaavan kuinka mun tulee toimia että se ei mene väärin vaan just oikein enkä oo tiellä enkä vaivaksi. Tottumiseenki menee aikaa.

edit// rauhotin itteni tässä yheksän jälkeen, eiköhän se siitä ei maalata piruja seinille ja turha hävetä jotain minkä on jo tehny, on tehny minkä on tehny. Tiedän ettei muut ees voi muistaa kaikkea mitä minä häpeän tai ajattele sitä niin mutta minä mietin en voi sille mitään. Vois mennä nukkumaan ajoissa että jaksaa nousta ja meikata, juoda kahvit ja tarkastaa et kaikki on varmasti mukana ja tietty pakata noi loput tavarat mitä aamulla tarvii. näkyy jäävän tohon toiseen kassiin tilaakin voishan sinnekki huvikseen nakata jotain.

Kajaani-Kokkola taksi matka lähtee 7:45 ja perillä...heti vaikeeta.
Tästä tekstistä saa taas tosi väärän kuvan mutta oon paniikissa.

Se on moro, kirjotellaan sitte kokkolasta uudelleen.
Kiitos kaikille tsempeistä, teen kaikkeni toivotaan ja uskotaan että nyt onnistuis.

- krista - kirjotettu 9.10.2011 kello:20:15

eedit// 8:22.
Nukuin hyvin viime yönä, tosin näin jotain ihan ihme unta että jotku pikkuleikki sota autot oli varustettu ampumaan mun herätyskelloja vartin yli kuudeksi että varmasti herään, ne puhu mulle että kohta ammutaan niitä herättämään mua, ajattelin unessa että mitä ne mua herättää keskellä yötä ja meni hetki tajutessa että kello on 6:20 eikä viis yölllä.

Kahvia naamaan, meikki meni tietenki huonosti just ku on johonki lähtö. Hiukset johonki kuntoon, vaate läskiahistus ja kassit valmiiksi. Tupakille alas maistu taas pahalta, takaste sisälle kassit kiinni ja lähin viemään puol kasilta ekaa kassia paikalleen niin taksi siinä kirkon vieressä mua jo odottikin tällä kertaa ihan normaali taksi, kuski on ihan mukava ja puhelias oudolla murteella varustettu.nikotiini laastari kiinni käteen ja Lähettiin etuajassa sopii mulle, ite liikuskelen aina etuajassa ja liian aikasin kaikkialla. Stressaa ja pelottaa et kädet tärisee ja maha oireilee hienoa, pysähtysköhän toi puolessa välissä et voisin kokeilla vessassa käyntiä.

Luojan kiitos tässä on ihanan pehmeet penkit eikä vyö oo puristavan tiukka. Ottaa päähän tää monen tunnin istuminen mut kyl se siitä. En halua ravata tätä matkaa montaa kertaa. Pelottaa vieläkin. Kuskin juttelu onneks vähän rauhotti mua. Maha ahistaa ja läskiahistaa jo valmiiksi ja ruoka pelottaa perillä. Saa nähä millanen se asumispaikka on, mukava koko päivän pitää tavaroita jossaki nurkassa niinku ois kokoajan lähössä johonki.
Oon helvetin hyvä valittamaan. Stressaa ja jännittää että läskiahistaa mutta jotenki rauhallinen samalla. Sekopäistä.

33 päivää ja mä oon VANHA :( no en

jeps mut kuulostellaan myöhemmin toisella puolella maata mä jatkan tätä mahakipua ja istumista taksissa kajaani-kokkola pitkän matkan väliä monta monta tuntia. Onneks ei oo kuitenkaan vielä pitempi matka. Toivotaan parasta pelätään pahinta. ei maalata piruja seinille. Paluu ja kotiin meno tarkottaa etten saa apua, ja jatkan samaa joudun teholle tai kuolen...se on oikeesti fakta...

- krista -

unia ja ahistusta

2011-10-08T19:45:00.001+03:00

Torstai aamu alko ihan kamalan huonosti heti herättyäni, eikä auttanu mikään pahensi vain asiaa kun kävin asioita hoitamassa kaupungilla aamulla. Vanhempien ilmotus to-su välisen ajan pois olostakin pahensi mun oloa, ei ketään kelle puhua soittaa..ja sitä rataa uhkasihan noi sitte ettei ne mun takia lähekkään mökille mikä tietty pahensi vielä ennestään mun oloa ja soitin osastolle et saanko tulla takaste kun uloskirjottivat mut keskiviikkona. Kahentoista aikaan pallotin takaste osastolla ja pyysin melkein kaikilta hoitajilta anteeksi että oon taas siellä enkä pysyny kotona - oli jotenki sellanen fiilis et no voi vittu oisit nyt pysyny siellä kotonas. Just sellanen älä tänne tuu, mee pois. Eipä se mun paha olo ja muu näy ulospäin. Pääsin sentään sisälle ja vaihteeksi eri huoneeseen. Helpottu se olo ainakin vähän.

Vaikee vaan selittää toiselle että mikä ahistaa, mikä on vaikea olla..kun tuntuu et puhun vain samaa, jauhan vain samaa enkä osaa ilmaista et on ihan sika paha olla ja ahistaa. Ihan sairaan paha olla eka syöntiä ennen alkaen yömyöhään asti.. enkä mä osaa ilmaista itseäni... ja nytki tuntuu et kirjoitan ku pikkupentu järki jumittaa.

Perjantaikin alkoi ihan sika huonosti heti aamusta asti, jollakin oli vähän väärä käsitys mun tilantesta kun luulivat et oon maanantaihin asti osastolla ja ravaan ees taas osastolla enkä tiiä mihin mennä...ja tuota samoja yökköjähän tuolla oli nyt kun viimeksi kokkolaan lähtöä tehessäni ja kuulimpahan tuolla vielä senkin että onko se sinne lähtö vielä voimassa..en alkanu ku nauraa itekseni puoleksi tunniksi. En tiiä miten sekasin sitä keväällä oikein oli tai mikä se koko juttu oikein oli. Perjantai iltana saatiin nauruhepuli mun juustonronkumis metakan ja toisen potilaan toimesta meillä oli itsepalvelu ku hoitajat liimautu tv:n ääreen. Pieniä helpotuksia sinne tänne vaikka se nauru eikä hymy tunnu aidolta ollenkaan :(. Mutta eipä sitä tarvii maailmalle näyttää tai kailottaa mitä pään sisällä liikkuu.

Sain perjantaina unilääke respan johon unilääke annos oli laitettu viimeinki oikeen kokoseksi, pyysin nukkumaan mennessä kahta tenoxia ja sainkin, painuin ilman korvatulppia yksin nukkumaan isoon huoneeseen. Joku ihme vinkaus siinäkin et otan tenoxit ja meen petiin mut otan kynän mukaan, kirjotan sitte tenoxi päissäni ensin paperille ja sit saatan kirjottaa käteenkin tai johonki muualle...ja aamulla vasta hoksaan et mitä oon tehny eikä siinä mun kirjotusessakaan oo mitään päätä eikä häntää. Niin kävi taas kerran.
Nukuinki heti paremmin. Mut unet ois voinu olla vähän rauhallisempia..

heräsin viideltä aamulla siihen että huusin apua unen läpi ja kauhistuin koko unestani.
" Ensimmäisessä unessa mä olin muka just osastolla mut toisessa huoneessa missä nyt olin,olin tosi huonossa kunnossa henkisesti että fyysisesti ja sain jonku ihme sekoraivopaha olo kohtauksen ja jotain muuta aika kamalaa en nyt muista ihan tarkkaan mutta lopulta mun yks omahoitaja nakkas mut ekasta ovesta mikä vastaan tuli pihalle johon jäin makaamaan ja kuolemaan?! mä kauhistuin ku heräsin omaan avun huutooni ja sit vielä enemmän kun tajusin että mä oon osastolla siinä vaiheessakin - piti tarkastaan ihan oikeesti että missä mä oon, mikä aika, paikka ja huone on kyseessä " Olin varma etten nukaha enää uudelleen mutta kas kummaa nukahinkin...

" Toinen uni oli viiden jälestä seittemään aamusta, painajainen sekin vaikkei aluksi siltä vaikuttanutkaan mutta astetta sekavampi. Kajaani oli muka joku veden päällä liikkuva alus jota ohjataan mutkaisia vesistöjä pitkin muuten samanlainen kuin nyt mutta siis ihmisten tietämättä kulki vesistöjä pitkin eteenpäin. Olin ensin siellä viiden mallin joukkoon valittu toinen uusista malleista yhdellä kadulla keskellä kaupunkia, meillä oli tehtävänä hakea kaupasta viis vaatetta joita ei ikinä pitäis päällänsä ja tulla takasin, sit meidät puettiin niihin vaatteisiin ja mun kohalla kirottiin et ne vaatteet on niin iso kokosia, sit piti mennä tanssimaan siihen yleisön eteen ja tietty meille uusille buuattiin.

Sit samaan aikaan sytty sota ja yks viereisistä silloista pommitettiin mut me jatkettiin välitämättä mistään sitä esitystä, sit olinki yhtäkkiä siellä aluksen ohjaus paikassa, pitämässä ratista kiinni ja mun piti ohjata se alus kauheen mutkasesta ja myrskysestä kohasta ohi, kaikki ties siinä vaiheessa et ollaan aluksella ku ohjasin ku humalainen ja myrsky puhalsi ihmsiiä yli laidan. sit mä yhtäkkiä olinki sen aluksen jossain radio asemalla toimittajana töissä ja alhaalla kaupungilla oli bileet ja musiikki soi, just ku olin alkamassa tehä juontoni kaikki paitsi minä kuoli pois sen myrskyn ja sodan takia ja panikoin jääneeni yksin koko maailmaan.." siiinä vaiheessa mä heräsin ja olin ihan poikki koko hommasta ja painelin tupakille.

Perjantaina kun olin koko päivän ollu ihan sika ahistunu lähin lenkille ja kotona käymään puolenpäivän jälkeen ahistuin lisää jo sairaalan pihalla ku katoin että ahistavan laiha ahistavan laiha ahistavan laiha tyyppi seiso mun eessä just ky lyllyin eteenpäin, olin just pääsemässä ohi kun tää tyyppi sanoo mulle moi..ja menee eteenpäin, mä jumitan paikallani kuka helvetti se oli tutun näkönen ja ahistava, en saa päähäni ei voi mitään. Kirosin itteni alimpaan helvettiin että lähin käymään kotona lenkin aikana.ahisti ihan helvetisti, lopulta olin iloinen etten lähteny kotia osastolta jo perjantaina sen ahistuksen määrän takia. Torstai,perjantai meni 24/7 ahistuksessa mutta tuskimpa sitä kukaan ties. Perjantaina lopetin tupakin polton...ja kävin sen jälkeen polttamassa enemmän tupakkia ku normaalisti....juu ja maistu pahalta. Lauantaina en oo polttanu ku kolme! Tosin siitä on kiitos punasessa läiskässä iholla missä oli laastari. Laastari iholle ja purkkasuuhun toimiva.

En tienny oikein miten päin nää asiat pitäs hoitaa, et millon mä lähen kotia pyykille ja pakkaamaan, ku ei tunnu olevan mikään kiire mihinkään, en kestä olla kotona ollenkaan, enkä jaksa niitä marssilaisten hyökkäyksiä osastollakaan. Helpointa oli tehä niin että lähtee tänään pyykille ja hoitamaan asioita, huomenna siivoaa ja pakkaa. Ajattelin ettei tarvii ees taas ravata eikä olla haitolla ja vaivaksi täydellä osastolla. En oikein ajatellu asiaa vissiin loppuun asti ja tein väärän päätöksen mutta ennen kahtatoista lähin osastolta pois ja jo ennen kahta olin kotona romahtanu ja kaikki oli menny jo ihan päin helvettiä. Vaatteetki ahisti mua, inhoan pyykätä ku pelkään ettei mikään mahu tän läskin pääälle enää jälestäpäin vaikka kuinka venyttää. Eipä auttanu muu kun ola kotona, elää helvettiä. Maha ja selkä kramppasi yhtä aikaa 5min sen jälkeen ku lähin lenkille mukava oli köllähtää läskiahistukseni kanssa kesken lenkin keskelle katua juu-u. Google oli kaveria sen jälkeen ku en voinu liikkua mahakrampissani kotiin päästyäni, mullahan oli syövästä lähtien umpparit ja kaikki. Eikä hävettäny yhtään taas siihen keskelle katua pyllähtää...ei. Kaikki mitä mä oon tässä viimesen viikon aikana tehny puhunu, soittanu, toiminu on hävettäny mua ihan kaikki. Eikä ahistanu yhtään ku lähin kalonkulutus pakkolenkille enkä päässy mihinkään suuntaan sen jälkeen :( not kiva.
Ennen kahta romahin jo kotona ja tein sen väärän päätöksen että lähin jo tänään mutta tehty mikä tehty en ala ravata mihinkään suuntaan ees taas en jaksa sellasta. Olihan noikin sitä mieltä että lähtä tänään eli joka tapauksessa oisin tänään lähteny.

Läski mikä läski kaikki kusee sen takia, kaikki menee päin helvettiä sen takia että oot läski paska.

Joo, odotan et tulis yö, mitään muuta en pahemmin odota. En ainakaan huomista. Joku vois pakata mun puolesta mä vihaan pakkaamista ja sit voisin skipata tuon maanantain pitkän istumisen suosiolla tosta välistä silleen et siirtys paikasta paikkaan ilman sitä pitkääää matkaa ja aikasta herätystä ku taksi lähtee maanantaina tosiaan 7:45. sinne kokkolaan. häpäsemään itteni, turhaan sinne ku ei oo sh:ta, turhaan sinn ku oon liian läski....ja mitähän vielä.

joo.o mä en jaksa tätä mun elämää, tätä showtani kotona itelleni, tätä kokoani, mua AHISTAA. Miks pitää AINA mokata, aina ahistua, aina olla näin paha olla itteni kanssa. Paisuva pullataikina.

Kirjotin pitkästi mutten oo puhunu paljo mitään koko päivänä..ja mua tosiaan ahistaa ihan helvetisti. En mä vaan osaa ilmasta itteeni.

- krista...mun pitää nyt mennä pihalle kyyläämään mihin piipaa meni.

500 km

2011-10-06T09:12:00.001+03:00

Reilun viikon ajan nukuin ihan kamalan huonosti osastolla. Tiistain jälkeen sain olla vielä yhden yön osastolla, aikasin aamulla olevan avohoitoajan takia - ei ollut järkeä lähtä kotia sen takia yöksi. Toden sanoen, tiistaina olin pakannut jo tavarat reppuun et ne ajaa mut pois, pelotti lähtä kotia kun tunne siitä miten siellä menee ei oo yhtään hyvä. Oli ihan hyvä jäädä siksi yöksi vielä sinne pöpilään. Aamuun tullen kiire paino päälle, kymmenen jälkeen kotia painavan repun kanssa.

Kotiin, laukun vaihto järkevämpään ja vaakalle hyppimään se on ihan varmasti rikki joka astumisella tulee eri tulos mutta silti liikaa, ahistuin. Mussutin ja ahistuin lisää. Mun pitäs vielä siinä likasessa ahistuneessa olossa lähtä eteeenpäin. Istuin alhaalla tupakilla puol yhden aikaan, tunteessa että pitäs lähtä lenkille eikä mennä näyttäytymään mihinkään näin läskinä. Kello kulki ja pelkäsin ettei taksi tulekkaan. Tulihan se hieman outo taksi olikin.

Maanantaina sovittiin ja soitettiin eteenpäin, keskiviikkona lähti siis taksi 12:46 kotoa kohti kokkolaa. Matka oli pitkä ja taksin turvavyöt oli suunniteltu hirmu laihoille kun mä en mahtunu siihen. Matka on pitkä ja hyvin tylsä pitkine suorineen. Perillä kokkolassa pyörittiin pihassa taksilla rinkiä tietämättä mihin ovelle pitää mennä. Löytyihän se oikea ovi ja krista meni puolen vuoden jälkeen uudelleen sisälle syömishäiriöklinikalle eri paikkaan kuin viimeksi.

Koko matkan mua pelotti mennä sinne, kajaanissa osastolla oli kokoajan se tunne hoitajien taholta että mut on valmiiksi tuomittu epäonnistumaan jos mut otetaan kokkolaan, et ne ajattelee etten varmasti onnistu ja tulen takaste samantien. Kokkolaan mennessä mua pelotti että heillä on tietty ennakko asenne mua kohtaan, millainen mä olin keväällä, ajatellaan tietty että olen samanlainen sekopää kuin silloin. Pelkäsin myös kokoajan että mut tuomitaan ei mua oteta sinne mä oon niin läskissä kunnossa, tai sitte ettei mulla mitään syömisvammaa oo ja ei oteta siksi. Taksissa istumisen jälken pääsin istumaa kovempaan tuoliin, monta ihmistä ympärillä melko ihana vastaan otto siellä oli ihmisten taholta. Huomasin että oon ollu ihan pihalla ku lumiukko keväällä, ihmettelin siinä pöydän toisella puolella istuessani että kukahan tuo on joka mua halasi ja muka tietää mut keväältä eikä mulle sano mitään, kun en koko keväältä muista kuin kaks hoitajaa. Kyselee mun kuulumisia, enkä mä muista ollenkaan kuka se on...sit vähän virkistetään mun muistia kun sanotaan kuka se on ja mä repeän nauramaan ;D. Kauhee tarve mulla oli kertoa että mä oon ihan erilainen kuin ennen että oon erilainen etten yhtään sellanen..mut kiva vaan kun en yhtään muista millanen olin sillon, toivotaan että se näky..en tiiä.

En pelännyt kertaakaan etten osaa seittää asiaani tai menen lukkoon tai en pysty olla oma itteni. Kaikki meni ihan hyvin, pystyin olla ihan oma itteni kokoajan vaikka unohinkin kysyä asioita ja muistin ne vasta takasin tulo matkalla. Kuten nyt oon saanu kauheen stressin siitä jogurtista ku en tajunnu sanoa ettei mulle kelpaa ku vanilja jogurtti ja ku ne ei uskonu mun kasvis ruokavaliota ja allergioita muta eipä noita oo testattu..mut toi jogurtti asia mua stressaa nyt niin paljon et sekoan ihan oikesti.

Ravitsemussuunnitelman teossa kun oli se punnitus mikä oli viimeksikin. Sanoin kyllä ihan heti alkajaisiksi että oon painavassa kunnossa (tolleen kierrelleen etten tuumaa heti silminkin nähtävää asiaa että oon läskissä kunnossa) ja sain taas tosi kummallisen vastaan oton ja katseet sanomisilleni, kuten kajaanissakin Tiistaina kun sanoin ihmisille että oon läskissä kunnossa,, ihmiset kattoo tosi oudosti mua. No kokkolassapa ne näki totuuden siitä vaakalta sitte, tiiä miten paljon lienen painanu siinä vaakalla kun join taksissa varmaan kolme energia juomaa ja kajaanissa viimeksi vessasa kävin. Matkalla on aina sama ongelma, mee vessaan ei toimi. Kotona vasta.

Mun mielestä toi reissu meni ihan mukavasti, ja oon varautunut mun syömisvamman kapinointiin. Kaippa ne tajusi sielläkin että oon melko paljon muuttunut keväästä ja menny eteenpäin asioissa. en oikein muista ku sen kamalan synkkyyden ja ahistuksen keväästä, pää ollu yhtä jäässä sillon.

Maanantaina sitte ainakin näillä näkymin aamusta lähden sitte kokkolaan taksilla silleen että oon siellä lounaalla ja kaheksasta, kaheksaan sen jälkeen siellä. Yöt siellä eri paikassa. Se on vaan semmonen juttu että mähän seison saatana vaikka päälläni mutta en pakene, mä en ees tajua mitä mulle tapahtu viimeksi siellä ollessa en mä ees osaa toimia sillä tavalla nyt!?!?!Tupakki pitää lopettaa, onneksi se maistuukin nykyään kissan paskalta enkä usko että siitä tulee ongelmaa. Kapinointia ja vaikeaa tulee sen mä tiedän. Pelkään myös miten täytyy toimia ettei se mene väärin. Viimeksi oli kauhe kiire joka paikkaan jo lähtiessä nyt ei tunnu olevan kiirettä mihinkään.

vihaan vaan pakkaamista..ja tuota pitkää matkaa. Mua säälittää kamalasti noi taksi kuskit, joutuu tollasen kauheen pitkän matkan pitkine suorineen ajamaan. Takaste tullessa oli puhelias mukava taksikuski ja pehmeämmät penkit kuin mennessä. Paitti että pimeän tullen mua pelotti siinä kyydissä että mennään mehtään. Mieskuski ajo kovempaa ton matkan ku mennessä naiskuski. 12:46-20:00 pitkä matka ja taksikuski parat. En kyllä rupea tuommosta matkaa taivaltamaan montaa kertaa, kauheeta oikeesti. Mulla on vielä selkä ihan kauheen kipeänä vaikka kuinka monetta viikkoa putkeen, nii ei toi istuminen parantanu sitä yhtään. Kajaaniin päästessä meni täälläkin kymmeneen ennenku pääsin vessaan, eikä tulu ku kymmenen tunnin väli siihen väliin mut onneks helpotti,, helkkarin matkustaminen.
eihän tossa tullu ku sellanen 500km taksissa istumista....

No nyt on käyty näyttäytymässä kokkolassa puolen vuoden jälkeen miten läskissä kunnossa oonkaan nyt. Siitä huolimatta ne ilmeisesti ottaa mut sinne maanantaina....mähän en usko mitään ennenku oon paikalla. Nyt vaan oon menossa sinne itteni takia eikä mulloo kiirettä mihinkään tai pakenemista jostaki.

Kamala tunne illalla kajaanissa, yheksältä, pitäs lähtä lenkille jos menis juoksemaan, pitäs mennä lenkille tollasen istumisen jälkeen...sit mä muistin et joo, no mä en kyllä oo syöny ku aamula osastolta lähtiessä että kaippa mun ei tarvii, mä sain kyllä evästä mukaan osastota lähtiessä ja isäkin toi mulle lisää evästä, mä otin kyllä mukaan mutta mä en voinu syödä yhtään mitään taksissa ku en halunnu et se kuski näkee mikä ahmiva läski mä oon, ja stressasin meno matkan mun painoa et en uskaltanu ku juoda. tullessa mahakipeä ettei voinu ees syödä. Kajaanissa lensi kaikki eväät kaaressa roskiin ja astianpesu ainetta päälle..tässähän on tää mun syömisvamma vain päällä josta johtuen ahistus ja paha olo..keskiviikko aamuna se mun persoonallisuusvamma on menny aikalailla hoidettu ja silleen.

Flunssa tarttu pöpilästä päälle. Nukkumaan kamalan yläkerran metelin säestyksellä. Aamu tuli ja herätyskello soi, kauheen paha olo heti aamusta, miks mun pitää nousta ylös taas näkemään päivä ja pyörittämään tätä mun helvettiä taas. Kauheen hiki kuuma heti aamusta, kokkolassakin oli kuuma siellä klinikala käydessä
tappelin itteni kanssa, en mee vaakalle, en mee vaakalle, meen, en, meen, en..ja menin joka astumisella eri tulos se on rikki. Liian paljon se näyttää.

Saan taas koko viikonlopun tästä päivästä etiä päin olla ihan yksinään kajaanissa selvitä sekoilujeni kansa ihan yksinään :(. Ossalta ne laitto kotia oikestaan kokoajan oltiin pistämässä, ja mulla oli olo etten viitti pyytää mitään ja pyydän kohta anteeksi pelkkää olemassa oloani etten oo rasittava tai vaivaksi.

Outoa oli eilisen reissun aikana se miten mä muistin tasan tarkkaan mihin mä oon menossa, vaikka paikka oli eri se osoite ja koko rakennus siis mutta tiesin ja muistin kaupungin, ja asiat joihin sitoutua on kuin aikaa ei ois kulunnu tässä välissä niin kauaa kuin on, matkanki muistin mutten noin rasittavana...ihmiset muisti minut ja minä ainakin niistä kolme...Läski oli oma ittensä ja rauhallinen ihan kivasti meni.

Lopulta jäin taksikuskin kanssa suustani kiinni kotipihan eessä, kauhee kun mua säälitti se et se joutu ajamaan ton matkan vielä takastekki päin, kauheen rankkaa, vaikka työtään ne tekee mutta silti.

Läskiahistaa ja keitin taas pahaa kahvia itelleni. Eikä tässä oo mikään kiire, to,pe,la,su aikaa pakata pakkaahan sen päivässä, muut asiat on melkein hoidettu paitti unilääkkeet. Mä oon silti liian lihava että mä oikeesti oisin menossa kokkolaan.ja mä pelkään yhä sitä ennakko asennetta siellä minua kohtaan kun olin sellanen helmikuussa, olis niin helppoa jos sitä enakko asennetta ei olis...mut ku sotken aina asiani ja saan sen aina joka paikkaan aikaseksi kaikkki huomaa miten kamala ihminen mä oon ku ne tutustuu minuun.

No katotaan maanantaina sitte uudelleen..pitää vielä selvittää et mitä kaikkee mun pitää raahata mukaan sinne koko kämppäkö petivaatteita myöten...

- krista -

Anteeksi, yritän saada apua kun olen siihen valmis. Olenko vain hankala toimiessani näin.

2011-10-04T14:12:00.001+03:00

En tiedä oonko tehnyt hyviä vai huonoja päätöksiä lähiaikoina. Toisille asiat on voinu tulla yllättyksenä tai yllättäen, minulle ei niinkään oonhan mä miettinyt asioita mutten ole maininnut niistä mitään ääneen, saatuani paskaa niskaan kesän alussa sanoessani mitä tahansa ääneen. Mielessä pyörii muttei tule ulos, vasta sitten kun olin valmis sanoin ääneen ja yllätyin ihmiset eivät heti ensimmäisenä sanoneetkaan vastaan ei. Jouduin tekemään todella nopeasti päätöksen kesken puhelun yhtenä aamuna tosi tosi väsyneenä, en varmaa koskaan oo laskenu yhtä nopeasti päässäni yksplus yks on kaks ja kaks plus kaks on neljä ja sanoin päätökseni ääneen enkä kysyny vahvistusta keneltäkään.

Koko maanantain oli sellanen olo että pitää pyytää anteeksi että on ottanut asian taas puheeksi, että on näin " hankala " ja pyytää suunnilleen anteeksi jos kysyykään yhtään mitään tai sanoo mitään, pelkkää olemassa oloani piti pyytää anteeksi. Väistelen ja vaikenen, katoan massaan. Ei kukaan ulkopuolelta tiedä miten vaikea mun on olla, miten monta eri asiaa mun päässä kiertää tuhatta ja kuutta sataa ruokailutilanteissa, sitä ennen ja sen jälkeen. miten mua läskiahistaa, tai ahistaa tai on vain muuten vain vaikea olla. Tuntuu että on haitolla, vaivaksi ja toisten mielestä turhaan pallotan osastolla tai vaihtoehtoisesti ne miettii etten mee eteenpäin ollenkaan mut mä vaan mietin päässäni en oo nyt se ääni tälle kaikelle.

Anteeksi että mä olen hankala ja vaivaksi ja vaikea, anteeksi että ihan oikeesti anteeksi.

Pitäs käydä lenkillä, jumpata, päästä vaakalle, mitata, kattoa koko vartalopeilistä, kysyä ympäristöltä miten iso mä olen, olla syömättä. Mulkoilla toisten ruokia, voi kumpa minäkin voisin tehdä noin, voinkohan minä tehdä koskaan noin. Miksi tuo voi, miksi minä en. Miten se voi olla noin helppoa. No kato nyt mä syön tässä leipää joo ooon läski tiedän lihon tästä yhestä leivästäkin joo kato nyt vaan. Pelataan monopolia osaston nurkassa, pelikaveri syö kaikessa rauhassa herkkujaan iltamyöhällä miten se voi ollakkaan noin helppoa...ja se on vielä noin normaali mä jos tekisin ton niin mä näyttäsin vielä tästäkin isommalta. :( en tietenkään ulise tai näytä mitään ulkopuolisille olostani. Oonhan mä sanomattakin iso enkä mä voi tehdä noin. Mulla ottaa päähän tää mun touhu.

Mun ois pitäny eilen lähtä osastolta, no en kuitenkaan lähteny, sovittiin että oisin niinku tiistaihin osastolla, oon vielä yhen yön ja lähen huomenna aamusta avohoito ajan jälkeen kotiin ja siitä sitte istunki koko loppupäivän taksissa. Hävettää ja pelottaa, mutta silti tuntuu että päätös on oikea. Asia on nyt vaan niin että mustakin on tosi kiva mennä näyttäytymään miten läskissä kunnossa mä oon että kotia vaan. Hävettää kaiken lisäksi tunne siitä että mä oon tässä hankala toisten mielestä ja teen asiat vaikeimman kautta, mutta kun joo. En osaa selittää. Kokoajan se pelko joka paikassa mihin meenkään että potku persauksiin ja lähe kotia siitä!

Kävelin asunnolle, vaaka sekoilee vaihtelee joka astumisella kiloja ylösalas ja on vielä kallis vaaka :(. Plösö. Pitäs hoitaa ihan itte asioita joita ei voi enää muistaa miten ne meni, eikä älyä eikä osaa..jollakin tais mennä muhun hermot. Joo mä tiiän mä oon kauhee ihminen :(.

Helkkarin netti pätkii. Melkein pysy tää vaalea hiuksissa ilma keltaisuutta vaikka pesen hopeashamppoolla, tais mennä hukkaan se 3h istuminen parturissa tossa viikkoja sitten.

Jospa sitä nukkus ens yönä. Korvatulpat korvissa ja sit kiskon ne keskellä yötä pois ja peitto on lattialla ja tyyny on jossain missä lie meneekään ja ite oon jotenki ihan ihme mutkalla.

Katotaampa enemmän sitte huomisen jälkeen mitä kirjottelen.

Tiedän että kirjotan ristiriitasesti mutta semmosta tää nyt on.

vähän helpompi olla nyt kun saatan saada apua, mutta kattoo nyt. En viitti kirjottaa kaikkea koko maailmalle elämästäni. Oikeesti ärsyttää koko blogi melko paljon. niin paljon jää kirjottamatta elämästä jota ei oo. Tai ahistuksesta tai syömisvammasta jne.

Tää läski lyllyy nyt tarkistaan kassia. Munaan itteni vaan tällä blogilla.

Lyllylylly, vois olla vaikka tänki aika ohi oikeesti jo kohtapuoliin ärsyttävää valittaa koko maailmalle.
Kylläkai sen tajuaa ettei tässä oo todellakaan kaikki. Hyvin hyvin pieni pieni osa vain. 1/10

yllättävää

2011-09-30T18:34:00.001+03:00

Kamalan vaikea se taas oli, tuon kaiken ahistuksen huippu saapui ilmeisesti mun ylle sunnuntai-maanantai välisenä yönä. Kolmatta viikkoa kokoajan pahenevaa oloa, helvettiä. Kaikki keinot käytetty millä jatkaa eteenpäin, kaikki konstit kokeiltu mitä päähän on parin kuukauden aikana pälkähtänyt, kaikilla voimilla testattu, niin väsynyt niin ahistunut. Maanantaina oli taas niin vaikea lähteä osastolle, oli vaikea päästä edes sisälle, vähän näyttikin siltä etten ees sais tulla tai mua ei ees otettas sisään. Outoa ensimmäistä kertaa ei tullut sellanen olo et tein mokan, tein virheen tullessani sinne vaikka meno on no mitä se nyt on. Olihan se ihan hyvä idea tullakkin.

Ahistus ja paha olo on helpottanut mutta vähän väärällä tavalla (syömisvamman tykkäämällä). Ton edellisen tekstin kamaluuskaan ei jostain syystä enää tunnnu niin voimakkaana. En tiiä. Sanoinkin tänä aamunua kahdelle hoitajalle että oli helvetin hyvä että tulin. Toi tilanne sinänsä vaan oli aika kamala, nämä kaks hoitajaa ja minä samassa tilassa on mun pahin painajainen elävänä. Paitti et ite olisin siinä painajaisessa sekasin ja nämä kaks huutas mulle raivoten jotain ihan taju vihasena.

Vanhemmatkin on taas ylättäneet mut aivan täysin. Aamulla puhelimen soidessa ja äitin sanoessa missä ne olleet edellisenä iltana sai mut pysähtymään ja leuan loksahtamaan lattiaan asti auki. Vanhemmat ei ikinä osallistu yhtään mihinkään, ei ikinä mene ees mihinkään kylään, kuuntele tai keskustele mistään jne. Ei siis osallistu. Ei mitään kiinnostusta tai jaksamista mun asioihin ( no en ylläty) ja sit tää pommi putoaa mun niskaan että järkytyn " joo oltiin tuossa illalla kuuntelemassa koko ilta syömishäiriöistä luentoa amk:lla " TÄH mun vanhemmat menee johonki tollaseen, vapaa ehtosesti, tilaisuuteen, kuuntelemaan, noista MIKÄ MAAILMAN KIRJA NYT ON MENNY SEKASIN?!?!? kyllä on menny ja melko pahasti.

Tuli " hieman " huono omatunto et oon aina ajatellu ettei vanhemmat välitä eikä todellakaan jaksa mua enää, ja haluavat varsinkin nykypäivänä että mä kuolen vain pois ja sit tapahtuu jotain tuollasta ja kaiken lisäksi samana päivänä kun tuon kuulin kuulin yhden ihmisen kuolemasta ja ajattelin et joo mitä mä oisin tehny mun vanhemmille jos mä oisin vaan kadonnu su-ma yönä..oikeesti...ei tähän enää riitä sanat..

Mun elämä on lievästi sanottuna täysin syömisvammani vallassa kotona, ei tuu yksinkertasesti yhtään mitään, kaikki keinot on ohi mä syön syön ja liikun odotan ja odotan, syön ahistun ja liikun odotan ja odotan...ei riitä keskittymiskyky kirjottamaan tarkemmin..tää arkiviikko minkä oon pallottanu pöpilässä on helpottanu muttei harmi vaan auta mmun syömisvammassa yhtään...kun nimen omaan tartteisin tukea ja apua syömistilanteisiin ja jälkeen jne..ei tätä osaa selittää...mut tää apu mitä tartteisin ei oo saatavilla täällä..eikä tää kyllä oo mun paikka, eikä kotikaan...tiiäpä tuota..katotaan ens viikolla miten päin asiat menee..menenkö kotia vai saanko apua. empä tiiä. Katotaan. Sain sentään soitettua ihan itte soitettua eteenpäinkin kokkolaan meni pari päivää miettiessä että uskallanko soittaa vaiko enkö...ei se puhelin mua syöny mut mä vihaan puhelimella soittamista ja asioiden hoitoa puhelimessa mä oon siinä niin huono.

Kävin asunnollakin tänään, aamu alko muuten ihan mukavasti palohälyyttimen sointiin heräten jne. mut asunnolla ei yhtään hyvä, netti ei pelittäny, ahisti ihan pirusti, kävin kaupassa ahistuin lisää mussun mussun ja piti lähtä lenkille ja siinäpä se oli koko päivä on pihalla ihan ite pilasin taas sillä että oon sika..ei sillä mä näin untaki viime yönä että mä mussutin. :( ja viiden jälkeen uudelleen lenkille sairaalaa kiertämään tarpeeks helppoa helikopterin laskupaikalle istumaan ja sisälle. Ei tullu nyt vastaan luurarankoja niinku päivällä asunnolta lenkkille lähtiessäni heti. Ahistaa ja ahistaa mutta tuskimpa sitä kukaan tietää..en mä osaa sitä ilmaista.

iso harmaa sika lopettaa. oon tohon edellisen tekstin loppuun laittanu edittiä kolmelta edelliseltä päivältä ja twiterissä on toki kuulumisia muutenkin.

- krista -

miten päin.+edit

2011-09-27T11:46:00.005+03:00

( edittiä lopussa 28 ja 29.9 ja 30.9 )
on niin saatanan paha olla ettei riitä sanat edes kuvaamaan sitä. Aamusta asti yhtä kärsimystä, ahistusta.
Viime viikonloppu oli jotain aivan käsittämättömän kamalaa, kuten edeltävät viikotkin. Ajattelin vain ja ainoastaan pääseväni hengestäni ennen maanantaina, jollakin keinolla tahansa. Näin silmissäni mielikuvan siitä miten mua ei enää ole maanantaina, miten ihmiset huokaa helpottunena päästessään vihdoin ja viimein musta eroon. En päättänyt aikaa, ajan kohtaa milloin lähden, en ole tehnyt sitä vieläkään. Mutta maanantai päivään en halunnut herätä, elää taas yhtä huonoa viikkoa, päivää ja aikaa pohjatonta helvettiä uudelleen. Uskomaton viha, ja epäonnistumisen tunne kun maanantai aamu tuli ja puhelin herätti minut. " miksi minun pitää olla vielä olemassa " en tajunnut mistää mitään, ja aloin vain itkemään epäonnistumistani sillä että olen vielä olemassa.

Yhtä helvettiä ja kaaosta joka ikinen päivä, pakkolenkki sen jälkeen toinen ja jumppa päälle, aivan sama mitä kunhan laihun. Sattuu kun ei voi syödä, sattuu sattuuu, ahistaa. Ihan sama silti kärsimyksen kautta kuolemaan, mahdollisimman pieneen hautaarkkuun, muiden helpotukseksi pois. Minua ei kukaan tänne hyväksy, enkä minä kelpaa minkään laisena tähän maailmaan, en kellekkään. Yrittänyt olen kaikki keinoni käynyt läpi epäonnistuen joka kerta, silti yrittäen uudelleen uutta kauta, uudelleen ja erikautta aina vain epäonnistuen ja saade paskaa niskaan niin läheisiltä, tuntemattomilta tai jotain muuta kautta.
Vitutus joka ikisenä aamuna, aamusta saakka ahistus omasta itsestäni ulkonäöstäni, koostani ja elämästäni. Helvetti toisesa perään.
mielessä keinot kuinka pääsisi pois, helpottaen itseänsä sekä ympäristöään.

Lauantaina naapuri soitti ambulanssin mun pökrättyä rappuun käsien ja jalkojen puuduttua ja mun silmissä mustuttua pyörrytti enkä päässyt ylös. Amppari miehistö oli sitä mieltä että mennään sairaalaan, en osannut itse päättää. Verikokeet, mahakramppas ja sit kotiin, yhtäkkiä yllättäen tulee hullulasta porukkaa tapansa mukaan aina sama ihminen ja lähden tallustamaan pyörryttävän oloni kanssa sairaalasta kohti kotia ja toteamaan ettei kotoan voi olla, aivan liian kova meteli. Evakkoon tästä kämpästä.

Maanantaina nukuin pommiin terapia ajaltani, enkä kestänyt enää. isäkin oli jotain ihmisell ilmoittanut mun voinnista. Kukaan ei nähtävästi luota eikä usko, tai näe mun pahaa oloa. Kävin erään naisen juttusilla päivällä (ei liity hoitoon) ja terapeutti soitti että voisi mennä osastolle jos haluan,, enkä tiennyt mitä tehdä..ottaako ne mua ees osastolle, onko sinne fiksua mennä mitä se auttaa, en osaa enää puhua. Lähdin lenkille ja romahdin, itkin keskellä katua, isä puhelimen toisessa päässä mulle raivoten ja mä päätin jäädä auton alle sillä sekunnilla. En jaksa olla taakka ja vaiva koko maailmalle varsinkaan vanhemmilleni. Silloin porukat sano että nyt mennään osastolle eikä meinata. Niin, meinasinhan mä mennä osastolle. Istuin puoltoista tuntia penkillä enkä tiennyt otetaako mua sinne, lähenkö pois. Onko tää ees oikee paikka mulle. Labrat ja juttelin hoitajalle, ainakin pariksi päiväksi tiistaihinkohan se sano että oo osastolla.

Myöhemmin illalla mä huomasin mistä tää mun kaikki paha olo tulee, kun juttelin. Mulla on jatkuvasti kamalan ahistunut ja paha olo, hymyilemisestä saan huonon oman tunnon - en saa tehdä niin- nauraa vielä vähemmän mitkä oman tunnon tuskat siitä saankaan. Mun paha olo johtuu mun syömisvammasta, ahistus siitä paha olo siitä plus mua masentaa ihan helvetisti ja ahistaa, mun on ihan sanoin kuvaamattoman paha olo kokoajan. Vaikka sen ilmaisisin ei sitä silti kuulla tai huomata. ainakin selkesi mistä paha olo tulee, sh ja masis+ahistus. Ja mua pelottaa et tää mun paha olo ja kaikki menee siihen pisteeseen kuin oli kesällä 2010, alkaa olla niin samoja vinkkeitä.Mua pelottaa että mä oikeasti vielä joku päivä hirtän itteni johonkin johtoon tai nauruun tai teen jotain muuta. en tiedä.
Haluan kuolla mutta haluaisin silti tietää onko sitä parempaa oloa olemassa, voinko mä saada tän syömisvamman kuriin, voinko mä saada tän pahan olon pois, mun omat keinot on loppu. Tuntuu niin toivottomalta, osastollakin on niin anteeksi että olen olemassa olo että anteeksi että oon täällä voin kyllä lähtä haitolta pois tiiän että ootte saanu musta tarpeeksenne.

Mä en kestä olla kotona, mä en saa ilmeisesti olla osastollakaan - vaikka se nyt ei oo oikea paikkakkaan mulle.
Mun pitäisi tietää itse suora ratkaisu malli miten ja mikä mua auttaa mun syömisvammassa..niinkuin oon yrittäny ja viimeiset voimani käyttäny siihen että helpottaisi viimeisen 2kk aikana. ja mennyt pahempaan suntaan. Mun pitäisi keksiä mikä auttaa mu pahassa olossa. Enkä mä keksi mun voimat ja keinot on loppu, pitääkö mun ihan oikeesti vaan luovutttaa tää sota, tää turha sota? vai voinko mä saada apua, helpotusta tähän.

Mä en ole sekaisin, tai sekava. mun on vaan ihan saatanan paha olla, niin paha olla ettei mun sanat riitä kuvaamaan. Mun syömisvamma hallitsee mun 24/7 elämää, ja mua ahistaa että masentaa. Sama miten kauas yittäisin juosta karkuun se kaikki seuraa mun mukana mun ahistus ja masis johtuu syömisvammasta. :(
Mun pitäs saada oikeaa apua kerrankin siihen syömisvammaan nyt. Enkä mä tiiä mihin tai mitä mun pitäs tehä että pärjäisin, kotona tästä ei ainakaan tuu mitään..

Enkä osaa ilmaista pahaa oloani.
Enkä ole nnukkunut viime yönä paljo yhtään 1 tenoxi, kotona otin 2, eipä tullu uni,, meinas levitä pää parin tunin pätkä unilla...ja aamulla vittuuunnuin että oli taas aamu ku yö ois voinu vaan jatkua ja jatkua.

Syömisvamma kuriin - ahistus helpottas - masis ehkä pahenis hetkeksi...en tiiiä en oikeesti enää tiiä mikä a uttas vai auttaako mikään, vai lähenkö kotiin. Kotona mä nytkin istun oon asioita menossa hoitamaan keskustaan. kotona mä en oo ainakaan kenenkään tielä tai vaivaksi

- krista ja anteeksi että olen olemassa -

EDIT//:

28.9.2011
on niin syömisvamma - joka ahistaa - joka masentaa - voisin paeta mutten pääse pakoon - voisin kiukutella - muttei se auta mitään kuitenkaan. valvoin yön ja katsoin kun valot sytty neljältä yöllä, elämä alko siinä huoneessa neljältä yöllä ja mun hereillä olo - itkin avohoitajan eessä eikä vieläkään tullu kunnolla itku monta viikkoa sika paha olla muttei tuu kunnon itkua :( pikku pinta tihrasuja vaan...ja pakkolenkin perkele en ees huomannu ketään enkä muista kuka päästi pihalle kun balleriinat jalassa painelin eteenpäin....
kuuuma :( aina vaan kuuma ja muita palelee

29.9.2011
hävettää aatella itteni tilannetta toisen silmin, tuttuja puolituttuja tuntemattomia tosi tuttuja, taas se krista kiertää samaa saatanan kehää ja taas on tuolla ja taas on tuossa ja taas sama touhu ja taas se on päivystyksessä(niinku viime la) niin moni tietää missä mennään. sairaalan kanttiinin luona ihmisiä tulee vastaan nään niiden katseista et ne miettii et oon toivoton mua ei auta mikään pysyn aina samassa kehässä. Voiko tästä ees päästä pois? :( hävettää hävettää olla tämmönen miksei vois olla normaali niinku hyvin voiva ja terve eikä kiertää samaa saakelin kehää. hävettää. " joo tää on tuttu on käyny päivystyksessä miljoona kertaa aijemminki se on se yks hullu joka ei koskaan opi eikä parane ei koskaan " " joo turha" . en halua olla rasittava, vaivaksi ja hankala. :( Vois kerrankin mennä niin että asiat etenis toimis ja onnistus tää hävettävä liian pirullinen ja raskas kehä lähtis pois.

eilinen iltakin meni kamalan ahistuksen kourissa kuin koko eilinen päiväkin kymmeneltä illalla voimissaan. selvisin siitä kuitenkin. Tuskimpa kukaan näkee tällä hetkellä päällepäin et mun on ihan sika paha olla, ennen kuin puhuu mulle tai mun kanssa ja jos mä kerron. En tiiä. Ehkä mä en pääse tästä mihinkään, ehkä mä kuolen johonkin johtoon joka hirttää mun kaulan ympäri. Mä oon varmaana toivoton enkä näe koskaan helpompaa aikaa, ehkä sitä ei oo tarkotettu mulle.en halua kuolla haluaisin sen paremman edes kerran onko siihen mahdollisuutta ees mutta kun ei oo enää keinoja, ei voimia ei mitään toivoakaan että helpottaisi :( onko tässä vain ja ainoastaan mahdollisuus poistua näyttämöltä :( [ tää ajatus sentään on helpottanu nyt osastolla olo aikana jostain syystä ].

ikinä mistään mistään ei tuu mitään.

30.9.2011
oli ihan hyvä idea tulla osastolle (varmaan ikinä ekaa kertaa aattelen näin kun vapaa ehtosesti painun osastolle). Oon nyt ainaki maanantaihin. Aamum meni jo vähän paremmin mitä nyt koko viikon on hiipunu vähitellen kaikkein pahin ohi. Kävin asunnnolla postin kattoo huomaamassa ettei netti toimi, lähikaupassa ja ahistuin - mussunmussun ja lenkille nyt tuhehun sairaalan kantitinissa.

musta ei oo tähän maailmaan

2011-09-19T13:39:00.001+03:00

26.9.2011
vanhempien pakotuksesta vapaa ehtosesti osastolla ja hirveen nihkeesti ne on mua ottamassa sisälle ees.
ahistaa ihan saatanasti.
-----------------------------------
alkuperäinen_

Mietin, mikä helvetti mut saa pysymään tässä maailmassa miksen lähde pois kun kaikki syyt lähteä on olemassa, eikä mitään syytä jatkaa elämää enää ole. Olen tosissani, enkä keksi mikä se on joka saa mut pysymään täällä kattomaan päivä toisensa jälkeen uutta pahempaa ja pahempaa oloa. Samaa kehää, rengasta pahan olon paskaa mä kierrän vaan joten mitään uutta teksti rintamallakaan ei oo luvassa. Miksi mä enää elän...

Olo meni koko viime viikon ja edellisen viikon loppupuolesta - 100 astetta pakkaselle, yhtä vaikeaksi kun on ollut joskus kauan kauan sitten viimeksi. Oon kaiken lisäksi ihan yksin tän oloni kanssa, en keksi mitään mikä helpottaisi. Kaiken olen kokeillut ja yrittänyt kaikki on vain päivä päivältä mennyt vaikeammaksi, huonommaksi, ja lopulta vie mun voimat, vaikka haluaisin en jaksa...Onko mun ees tarkoitus kokea tässä elämässä mitään helpompaa aikaa, jos tää nimittäin on tarkoituskin olla tällaista aina en tosiaan tule kauaa jaksamaan. Ei ole ketään kelle puhua, ei mitään mikä helpottaisi. En puhu kenenkään kanssa, en näe ketään. Ei ole mitään mikä helpottaisi.

Käsky kävi - kannattas lenkkeillä! ja lenkillä ollessa kiusattiin läskiksi ja muilla kiusaussanoilla, sain lisää puhtia liikkua lenkkeillä ja paastota. Lenkkilenkkilenkki kävele niin kauas niin kauan katokkin että oot nopeampaa siinä risteyksessä kuin eilen.Pyöräile niin ja niin kauan! jumppaa jumppaa käsipainot vatsat, jumppaa älä levähä. Ravaa kaupassa, kuuluupahan kaloreita. ravaa rappusia tahallaan tupakalle ja pois ihan tahallaan kuluupahan kaloreita käy niin usein kun viitit.
Parin/kolmen viikon aikana joka ikinen päivä mahdollisimman paljon liikuntaa mahdollisimman raskasta aivan sama mikä olo on, väsytti, heikotti, sattu johonkin on mentävä. muutkin käski " hienosti " laihduttaa.

Tuloksena, viime viikonloppuna ahistusta helpottaakseni ravasin lenkillä kokoajan tai jumppasin. Jalat kuoli kesken päivän kolmannen lenkin, en meinannut päästä enää pois.. olo huononi - 100 ja puklasin kesken lenkin huonoa oloani. Vaelsin keskustan poikki kirkkojen välistä kohti asuntoa, ahistuen joka hetki jos nostan katsettani maasta näen vain luurankoja kun itse olen valtava kaikista isoin pyöreä lyllyvä pallo ja lenkki jatkuu vaikka sattuu.

Paha olo kasvaa mitä myöhemmäksi päivä kääntyy, hermot kiristyy. Jostain syytä kantapäillä jatkuva ravaaminen yläkerrassa joka tärisyttää mun asunnonkin lattiaa samalla saa mut ahistumaan - se kävelyn jytinä (kuin tiiliskiviä heittäislattiaan) alkaa ahistaa mua vaan enemmän, kaikki äänet alkaa ärsyttää, hermot kiristyy ja sekoan. Eilen en enää jaksanut, pakenin häkkivarastoon meteliä karkuun, ei auttanut ahistava kiristävä olo jatkui koko kehossa, itkin tupakalla ja palasin asuntoon. ulisin ulkona naapurille et remontoitko siellä kun on kamala meteli, meikit kasvoilla silmät punasena tietenkin. Menetin hermot täysin enkä hallinnu enää itteäni, revin ikkunaa auki ja kiinni paiskoin oikein ja sit lähti kaapin ovien paiskominen ja tadaa toisesta kädestä puri koira sormista ne on ihan liian kipeät ja nyt on toisessa kädessä sormet kipeänä kun paiskasin ne kaapin oven väliin kun ovi meni täysillä kiinni. Viikko sitten tupakki poltti käteen jälen Hienoa joo.
toi yläkerran meteli vielä, hyvin hyvin ahistavaa - koskaan kun ei voi tietää vieläpä loppuuko se koskaan. Jatkuva ahistus ,stressi paha olo jatkuuko se aina loppuuko se koskaan.

Musta ei ole elämään, ei tekemään yhtään mitään.
Mä vain tuhoan kaiken tielläni. Yritin keväällä elää, ravasin pääsykokeissa, pidin yhteyttä entiseen ystävääni joka sittemmin menetin kun hän näki millainen paska mä olen oikeasti. Menetin asuntoni kun epäonnistuin kaikessa muussa, menetin kaiken mahdollisuuden kouluun koska olen idiootti. Vanhemmat meni Kaikki meni. Olen helvetti ihan ypöyksin :( tän kamalan pahan olon kanssa. En jaksa enkä kestä enää :(.
Olihan porukat soittanu päivystykseen tms. musta eilen mut sieltä soitti täysin turhan puhelun mulle joku hoitaja että eipä tässä mitään koita pärjätä jos et pärjää et pärjää ja suunnilleen haukku mut siinä puhelimessa et oot idiootti etkä ikinä muutu tms. Mut sellasta se on kun ei tiedetä kokonaiskuvaa tai tunne mua. miks soittaa jos ei oo mitä sanoa kun " koita pärjätä plaa plaa ". auta mitään tollanen.

tänä aamuna ois pitäny mennä, pyöräillä, kävellä, toimia. en kyennyt, liian paha olla tehdä mitään ahistaa liikaa. Liian paha olla, en halua, ei musta ole mihinkään. Saldo kiinni ei rahaa ladata prepaiddia josta loppu puheaika eilen kesken puhelun, ei voi ilmottaa ettei tule. ei voi soittaa mihinkään mennä mihinkään.

enköhän jo tehny selväksi että menee ihan päin helvettiä enkä kestä enää the end.

Mun on paettava tästä kämpästä nyt mä en kestä enää tuota meteliä just tulin pyöräpakkolenkiltä, pakkosiivoomisen ja pakkojumpan jälkeen ja heti menee hermot. Radiotaki häirihitee toi meteli askeleet siis ei vissiin kukaan oo kertonu että kantapäillä ei saa kävellä mä en saa tollasta ääntä mitenkään aikaseksi. enkä tajua miten kukaan voi kävellä 24/7?!

MUSTA EI OLE TÄHÄN MAAILMAAN - saa tappaa ihan ilmaseksi jos näkee jossain kiitos! ja haukkua myös. Oon sellanen vaaleehiuksinen, isopäinen, pallonaamanen, isoposkinen kaksoisleukanen, lyllyvä lyhyt pallo et tapa pois ennenkun lisää tuhoa tulee tähän maailmaan tällasen ihmisen johdosta.

...säikähin eilen illalla ihan sikana kun istuin keskelläyötä tupakilla sisäpihalla kun yhtäkkiä kuulu rapina jalkojen juuresta et kuka siellä vaeltaa nii siili tuli ihan jalkojen eteen rapisemaan meinasin kuolla säikähyksestä ku en pilkko pimeessä nähny eka et mikä se on.
..näin mä öö perjantai iltana muistaakseni perjantaina yhen ihmisen uuden kodin.
...unohin avaimet kaks kertaa sisälle...vaikkei vois olla mahollista kun oon yli 3v muistanu ottaa mukaan ku ovessa roikkuu.
...digipoksi levisi ( sekin ) hienoa. ja dvd soitin on leviämässä. mokkula on uusi vaihettu dna:lta mutta ilmeisesti tässä on joku hiton katve alue eikä toimi vaikka mulla on ikkunassa kiinni kolmen metrin joholla koneesta välissä toimii välissä ei. Kännykkä levisi lattialle tipahti käestä ja hajosi voikun kiva!
...mua haukuttiin taas läskiksi - hei mä tiedän sen kyllä!

( nyt haukkumaan!)

mitä syitä enää

2011-09-15T13:03:00.001+03:00

18.9.2011
kirjotan kuhan saan ajatuksia jotenki kasaan, tai jotain päähäni. liikkuu vain sikasikasika liikuliiku liiku ja katson kaupungilla miten vaellan isoimpana siellä kaikkien ohi pyrkiessäni lenkille. Jep ja sika liikkuu niinkun käsky kävi että liiku ja laihuta ja mahdollisimman pian kuole. En tiiä miks pitää kärsiä vielä lisää enneku henki lähtee mutta oonpahan tuon ansainnu kaikki kärsimys on ansaittua mitä tulee ennen kuolemaani. Aivan sama. live kuulumisia tuolta twitteristä oon päivitelly. tuolta sivusta.
( muuten jos aijemmin kirjoitin nettiin sen 3/4 osaa asioistani nykyään tulee ehkä se 0,5-1/4 osa asioista nettiin ja muita koskevat asiat pyrin jättämään täysin pois täältä ja yksityisimmät että ei todellakaan oo koko elämäni täällä)
-----------------------------

Kirotun paha olla kokoajan, aamusta iltaan niin kauan kunnes nukahdan. En tiedä kuinka tätä voisi kuvata sanoin miten tätä voisi ymmärrettävästi kertoa kun jatkuva ahistus, sanoin kuvaamattoman vaikea hankala paha olo joka tuntuu koko kehossa ahistavana kippuraan vetävänä olona. En haluaisi nousta aamulla ylös, näkemään taas uutta kirottua päivää. En osaa kuvata pahaa oloani. Kokoajan tuntuu niin uskomattoman pahalta, eikä mitään helpotusta löydy mistään, toivoakaan paremmasta löydy mistään. Eikä tiedä mitä tässä enää pystyisi saati osaisi tehdä. Pelkään oloani, muistan tän tismalleen samanlaisen olon kesältä 2010, mutta sillä erolla että siihen aikaan raivosin pahaa oloani, itkin pahaa oloani, nyt en kykene mihinkään, olo vetää toiminta kyvyttömäksi. Pelkään pelkään niin paljon et tää menee yhtä kamalaksi kuin aikanaan meni. Kumpa pystyisinkin kertomaan miten uskomattomaan paha mun on olla kokoajan. Aijemmin oli hetkittäin aaltointa nyt on kokoajan.

Eikä ole ketään kelle puhua, ihmimisiä keitä tavata. Vanhempia joilta pyytää tukea. Puhelinta millä soittaa minnekkään saldo iski taas itsensä kiinni eikä hätäkeskukseen ole järkeä tästä soitella. Tuntuu niin tuskaiselta, niin helvetin pahalta. Suoraan sanottuna täyttä helvettiä. suoraan sanottuna oon paskana. Pahentaa vielä kun ei ole tosiaan kelle kertoa puhua tai pyytää apua. Ei en pysty kertomaan.

Sairaalalle en halua mennä, kaikki mitä olen näiden vuosien aikana siellä kertonut, puhunut, pyytänyt apua johonkin puhumalla raivoamalla tms. on kääntyneet mua vastaan. Miten loukkaavaan on kun mun sanoja ei uskota missään tässä maailmassa, kaikki mitä sanon kyseen alaistetaan sanotaan ettei se ole totta, fyysinenkin huono olo laitetaan henkisen pahan olon piikkiin aina niin kauan kunnes olen joutunut johonkin tippaan tms. Paha oloni, henkinenkin sellainen ei sitä kuulla, syömisvammastani en saa puhua, enkä kertoa, mikään mitä sanon ei vaan mitenkään voi olla totta. Jokainen sanomani totuuden mukainen asia on kääntynyt mua vastaan ennenmmin tai myöhemmin, sitä ennen jokainen sanomani asia on tyrmätty sitä ei ole kuunneltu saati edes uskottu. Laitettu sekopäisyyden piikkiin, hulluuden piikkiin. Ei ei ei. Yleisesti kerron vähän liiankin avoimesti asioistani totta, paitsi hätääntyessäni keksin vaikka mitä ettei pahempaa tapahtuisi ( tällä en taas tarkoita paskan puhumista vaan jos haluan pois tms. hätääntyessäni keksin päästäni jotain ja sitä tapahtuu erittäin harvoin). Ei mulla ole sairaalalle menoa edes tulossa kun parin viikon päästä kaheksalta tai yheksältä ei tosta ota selvää millon se on.

Mun on niin uskomattoman paha olla - eikä mitään missään joka kuulisi neuvoisi voisin puhua :(.
Yritin tappaa itseni maanantaina roikuin toisen kerroksen ikkunasta pihalle melkein hyppäsin mmutta totesin ettei siinä tapahtuisi kovin pahaa ja päätyisin jonnekkin minne en halua. En halunnut lähteä asunnosta minnekkään nähdä vaivaa siihen että saisin hengen itseltäni pois, sunnuntaina poltin itseäni jo tupakalla käteen helpottaakseni pahinta oloani, maanantaina koira puri sormeen todella pahasti, sidoin jo johdonkin kaulaani tukahuttaakseni itteni, hätähän siinä tuli kaduttuani toimiani ja johto kuristi niin etten meinannu saada sitä enää pois. Siinä vaihessa olin täysin paniikissa omasta toiminnastani,, toivoton huomisesta, yritin rauhottaa ittäni istumalla tupakalla alhaalla mutta mielessä pyöri vain josko menisin makaamaan ohi ajavalle tielle. Lopulta päädyin ottamaan tenoxin illalla ihan liian aikaisin että olo ees vähän helpottaisi, vanhemmiltani pyysin puhelimitse vain sanan " anteeksi " ja löin luurin kiinni enkä enää vastannut en aikonut nähdä tiistaita enää lainkaan mutta en myöskään aikonut kellekkään mitään mainitakkaan että olen tappamassa itseni.

Sanat jotka satuttaa kiusaaminen joka satuttaa, tuhoan itsekkin elämisen yrittämisellä omaa elämääni mun ei kannata tehdä mitään koska aiheutan vain tuhoa toimillani tuhoan kaiken, teen kaiken väärin ja aina joka kerta väärän päätöksen kun yritän jotain vaikka miettisin päätöksen tekoa viikonkin. Kerroin kiusaamisestani eteenpäin vanhemmille ja eräälle naiselle KUKAAN EI USKONUT laitettiin mun sekopäisyyden piikkiin kyseen alaistettiin mun toiminta, olen sekaisin! tää on oikesti niin loukkaavaa. Vanhemmat toki sano että älä poistu asunnosta niin ei kiusata. Kysyin millainen mun pitäisi olla että mut hyväksyttäisiin tähän maailmaan isä vastasi ettei tiedä älä vain poistu asunnosta enää niin helpottaa.

kaikki tuntuu nii pahalta on niin helvettiä.Niin ahistavaa niin kamalaa. :(
Yritin mä poistuakkin asunnosta eilen mm. kahdella eri lenkillä toinen oli pitkä pyörälenkki lentoasemalle saakka monen mutkan kautta ja takaste, en jakksanut enkä päässyt vanhempieni pihasta (joka on matkan varrella) enää minnekkään voimattomana enkä saanut kunnolla henkeäkään, olin hyvin epätoivottu ihminen siellä joten mut heitettiin pois ei ole oikeutta olla vanhempien talossa ei oikeutta olla sielä - ala painua en jaksa en yksinkertaisesti pääse enää mihinkään sitä 4,6km matkaa kun tuun pitkältä lenkiltä en jaksa, voisko isä viiä. EI VOI SOITA TAKSI TUOLLE joo..ja näin multa meni oikeus täysin käydä entisessä kodissani (vaikka en ole kummallekkaan sanonut tai tehnyt yhtään mitään yli puoleen vuoteen) .

Mulla ei ole sitte vahempia, eikä ketään läheistä saati kavereita. Saati elämää. Saati mitään järkeä olla olemassa nähdä aina vaan uutta pahempaa huomista. Jatkaa tätä helvettiä. voinhan mä yrittää kattoa vielä hetken mitä muuta paskaa mun niskaan kaadetaan, kiusataan ja ei uskota tai kuulla. Pahentaa vielä vähän mun oloa että olisi vielä enemmän syitä olla olematta olemassa.

...oli maanantaina sentään joku ihme palaveri työkkärissä..en ois halunnu ehkä kertoa kuulumisiani niille ihmisille ja näyttää kättäni mutta kun en osannu pitää turpaani kiinni ja kertoa et kaikki on hyvin en vaan osaa..mutta en osaa tehdä asialle mitään.
..eräs hoitaja on kyllä soitellu mulle mutta empä hälle osaa mitään kertoa, eikä hän ymmärrä, tunne mua saati kuule tai ymmärrä. eli ei auta mitään.
...sain hankittua uuden mokkulan dna kaupassa sanottiin että mun mokkulan malli on just ollu kaikille ongelmallisin eikä toimi kellään eikä se toiminu siellä liikkeessäkään sain uuden mallin tilalle takuun piikkiin..mutta eipä toimi tämäkään 3G:llä tässä.
...sain lisää paskaa niskaani..ja enemmän syitä kuolla.

mikä syy mulla on oikeasti olla olemassa? mitä syitä tässä on enää jälellä? ees yrittää mitään kun kaikki on tuhoutunut jos oon jotain yrittänyt tuhoutunut vaan enemmän..mitä syitä mulla on olla olemassa jatkaa ei mitään. Enkä jaksa kuunnella tuota kantapäillä ravaamista enää yläkerasta leviää pää kun koko kämppä tärisee ton takia :(

saispa napia painamalla hengen iteltään.

kirotun paha olla :(

liian raskasta - miten kukaan kestää elää.

2011-09-11T19:19:00.002+03:00

Edit//14.9.11
haluaisin kyllä päivittää mutten pysty, on aivan kamala olla..yksinkertaisesti yhtä helvettiä ahistusta ja pahaa oloa 24/7..etten jaksa..tuntuu liian työltä alkaa vääntää kirjotusta..twiteriä oon päivitelly välissä tuolta sivusta sen taas on löytäny.

EDIT//12.9.2011
Minkälainen tähän maailmaan kelvatekseen pitäs olla? mä en kelvannu peruskoulusta kauppikseen kellekkään en vanhemmille, ystäville tuntemattomille kuulin haukkuja kaikkialta. Luulin sen ajan olevan jo ohi kunnes tuli syyskuu 2011 ja ulkonäöstä kiusaaminen alkoi uudelleen. Perjantaina lenkillä ollessa, maanantaina lenkillä ollessa haukkuja läskivesipää, vesipää, jalkapallo, kusipää...vanhemmat sano vaan että ei voi mitään lopeta se itkeminen anna kiusata. Mä en kelpaa tänne koskaan, kelpaanko sitten kun kuolen? mä luulin että kiusaaminen ois jo ohi.
------------------------

Pää leviää.
Miksi elämän pitää olla näin helkkarin raskasta.
Jokainen päivä on uusi epäonnistunut suoritus toisensa perään.
Miksi pitääkin olla näin raskasta, miten ihmiset jaksaa tällasta raskautta vuodesta toiseen kun minä luuseri en jaksaisi enää päivääkään jatkuvaa suoritusta ja raskasta oloa.

Paha olla, masentaakin. Ei kiinnosta tää hereillä olokaan lainkaan, miksi nousta aamulla ylös kun on tulossa taas uusi raskas suoritettava päivä, päivä jolloin ollaan yksin, ei puhuta kellekkään, pyöritetään ruokaleikkiä ja pahaa oloa ympäriinsä, päivä jolloin ei taas ole yhtään mitään järkevää edessä vain pahaa oloa. Miksi nousta ylös. Pelkään nykyään iltaisin virkeytyessäni yön tullessa koko päivän kestäneestä väsymyksestä ettn saa unta yöllä, että joudun sen ainoan helpotuksen hetkenkin valvomaan.

Tunnit ja päivät matelee eteenpäin, yksin, isona kookkaana paisuneena kömpelönä, tehden tuhoa jokaisella liikkeellä eteenpäin. Armoton vitutus ja paha olo iskee heti ensimmäisenä aamusta mua vastaan, taas se yksi päivä olisi edessä. Taas yksi aamu jolloin on liian paha olla ison kömpelön paisuneen kehonsa orjana. En tapaa ihmisiä kuin kaupassa ja sinne matkalla, puhun ainoastaan kaupan myyjälle tarvittaessa ja kellon tullessa iltapäivään koko elämä pysähtyy siihen.

Miksi tän pitää olla näin raskasta.

Melkein syyskuun puoliväli, pitkästi yli kaksikuukautta jokaisena päivänä olen yrittänyt, yrittämästä päästyäni, tuhlannut rahani roskikseen tai suuhuni, yrittänyt uudelleen ja uudelleen epäonnistuen joka kerta, yrittäen eritavalla erilailla erikeinolla joka kerta epäonnistuen yritti miten päin tahansa. Ei tule mitään. Et yritä tarpeksi, et tee kaikkeasi, plaaplaaplaa..ei kyllä teen kyllä yritän en vain onnistu olen väsynyt ahistunut ja voimaton....mikään ei tehoa..en luovuta muttei ole keinoja.

Kaiken lisäksi mun oloa vaikeuttaa n. 2kk kestänyt jatkuva kuumuus hikikuumuus, öisin, päivisin, jäisessä suihkussa, muiden palellessa vieressä, keinolla millä hyvänsä yritän viilentää itseäni - onnistumatta. Liian vaikea olla jatkuva hikikuumuus vaikeuttaa mun oloa enkä keksi mistä se johtuu, kuumemittarikin näyttää normaalia alempaa lämpötilaa mun hiotessa itteni kuoliaaksi. Ikkunat auki ulos asti, jääkaappi päälle ja pakkaseen vettä, vettä jääkaappiin ja jääkaappitäysille, vaatetta vähemmäksi ulos mennessä, jäinen suihku ei ei auta mikään kuuma. Vanhempien luona toisilla on enmmän vaatetta kuin kesällä mulla kesävaatteet tai vähemmänkin ja hikoan kkuoliaaksi järetöntä.

Tunnit matelee eteenpäin, odotan ja odotan että tulisi yö, pelollakin entä jos en saa unta. Vahtaan kelloa, tunnit matelee.

Se kehotus lenkkeilemään sairaalalta, vanhemmilta yms. pari viikkoa tai aijemmin sitten johti siihen että joka päivä on käytävä lenkki, mahdollisimman pitkä ja kuluttava, oltava liikkeessä mielellään siitä 11-15 välisenä aikana. Tänä isona ja kömpelönä lihavana minuna. Tänään en halunnut nousta ylös, en jaksanut olla, en kestänyt kerrostalon meteliä - pitkälle lenkille. Asun melko keskustassa, aijemmin lenkkeillessäni ravasin joen lähellä hautausmaan portaita, nyt löysin läheltäni jyrkemmät, pidemmät portaat joita juoksin ravaamaan ylös alas, voimat poissa keskellä lenkiä tuhannen kuumassa kelissä ihmetellen kun toisilla on takit niskassa.

Joka päivä lenkki, jumppa, pakkoliikuntaa, hyötyliikuntaa, ruokapäiväkirjaa, vaakaa, mittoja, sääntöjä, pahaa oloa, kkauppa ravaamista. Valmiiksi kipeät jalat ja nuo portaat, päätin et on jaksettava vähintään 10 kertaa juosta pysähtymättä jyrkät kiviset portaat ylösalas. Luulin että kuolen, jalat kuoli ennen mua oli pakko jaksaa pakko jaksaa, rintaan ja kaulaan sattu pakko vetää kymmenen pakko, enkä meinannut päästä pois. kiersin vielä pidempää päässä raiku läski kömpelö sika, kannattas liikkua, ja perjantain lenkillä mulle huudettu läskivesipää haukku auton ikkunasta.

Liian kamalaa. Ei ketään kelle puhua, mitään mikä helpottaisi ahistusta ja pahaa oloa tekis päivistä siedettävämpiä. Ei lähesiä, ei ketään, aivan yksin helvetissä. Kai se on mulle oikein. Ihan oikeassa eräs porukka oli ylä-aste aikana kun kuulin ohimennen niiden kysyvän onko mulla kavereita kauppiksessa ja sanoivat ettei ole - sen jälkeen ha ihan oikein yksin tollasen vesipään pitääkin olla. Oikeassahan ne olivat. niinkuin mun vanhemmatkin siinä että mä olen älytön, mahdoton, tänne kuulumaton, ettei kukaan mua tuu vanhempana kestämään, niin vanhemmatkin jätti ainoa tukipilari.

..aina vaan tätä samaa paskaa..en minäkään jaksa. MUTTA kun tästä ei ole ulospääsyä. Mitä tehdä kun on niin paha olla ettei jaksa mutta kun ei ole mitään...

Puhuin viimeksi perjantaina sairaalalla, ahistuneena yön valvoneena, läskinä kömpelönä sikana sain just ja just pidettyä itkun sisälläni, koiranikin on lähössä tästä maailmasta. Eipä ketään kelle puhua nytkään seinille. Lauantaina mulle soitettiin mutta en mä osannu puhua mitään, ahisti liikaa. Tänään oon yrittäny soittaa vaika minne mut kaikilla on ilmeisesti puhelin kiinni joka ikinen numero sanoo ettei saa juuri nyt yhteyttä. Tai sit mun kännykkä on rikki. Telkkari on rikki, dvd soitin on rikki, mokkula on rikki, kännykkä on paskana ja minä en jaksa. Helvetin hienoa.

ivallisia haukkuja, kiusaussanoja jälleen, ivallisia katseita ja käytöstä joka kertoo enenemmän kuin sanat. Ala saatana krista painua jo sinne hautaas jos on noin vaikeeta ei kukaan sua kestä hahhah oot noin läskikin.

Eikö mulle oo voitu suoda tähän elämään ees vähän helpotusta. Kaikkeni oon tehnyt että helpottas mutta ei kun helvettiä vaan.. Mä en ihan oikeesti jaksa.

mitähän tapahtus jos hyppäis portaat alas tupakalle mennessään tai tuosta ikkunasta minkä saa isosti auki et siitä mahtuu tällanen elämänsä lihavimmassa ja kömpelöimmässä kunnossa oleva hikinen sika hyppäämään alas. Ei turhaan haukuta autosta mua läskiksi.
ihan sama kunhan helpottas..olin perjantaina tekemässä jo jotain hyvi tyhmää että helpottas twitteriin siitä kirjoinkin. mä tapan yläkerran naapurin just nyt saatana mikä meteli.

Mun ei oo hyvä olla missään, saan paeta aina, angstata aina, mun on ihan turha yrittää yhtään mitään kun mistään ei kuitenkaan tule yhtään mitään. Miks oikeesti enää ees yrittää kun EI TULE MITÄÄN :(
ja taas itken miks mä itkenki taas näin sika paljon :(

joo valitan taas mutta kuhan puran itteeni johonki. kirjoitin nettiin kun muistio oli niin ruman näkönen :(

- krista alias aito läski ahmiva sika -

7. Syyskuuta 2011, Keskiviikko.

2011-09-07T18:32:00.000+03:00

Jos sitä löytäis vähän aikaa kirjoittamisellekkin.
Viikonloput on aina yhtä helvetillistä kaoottista soppaa, samaten illat, mutta tässä istun makkarissa tietokone sylissä ja yritän kaikin voimin estää itteäni menemästä vaatehuoneeseen ja sitäkautta vaakalle, koska tiedän että mun olo pahenee 100-0 siellä käynnin jälkeen, eikä mistään tuu mitään. Pakottava tarve mennä vaakalle mutta en mene,en mene. Toisaalta en edes uskalla, toisaalta helpompi olla tietämättä, toisaalta pakko mennä. Saa nähä kauanko enää kestän olla käymättä vaakalla, näkemättä sitä faktaa että olen lihonut, painava sika.

Pelkäsin tätä alkuviikkoa, viime viikolla kaiken touhotuksen keskellä jokaiselle alkuviikon päivälle tuli jokin meno johonkin suuntaan heti alkaen maanantai päivästä, pelkäsin sössineeni ja sotkeneeni taas asiani tuhannen sekasin ja ympäri ihan ite omin käsin, kuten aina kun yritän elää..muthan pitäs lukita huoneeseen missä ei oo yhtään mitään etten pääse tekemään tuhoa. Kuitenkin nyt keskiviikkona kun tää todo-lista näyttää tyhjältä ja oon käyny jokaisella menollani, ainakin tällä hetkellä näyttää etten oo ehtiny tehä mitään tuhoa mut katotaan nyt.

Maanantaina ja Tiistaina kun riitti ohjelmaa, kehitin omassa päässäni itelleni " kiireen " riitti virtaa, vauhtia, energiaa, tuossa " kiireessä " oli helpompi elää ja olla kuin siinä että on jo toista vuotta....tekemättä yhtään mitään..jep mulla leviää pää kun ei oo yhtäään mitään tekemistä, ja ilmeisesti on niin että kun olen kuntoutustuella en edes voi tehä mitään, että kuntoudu tekemättä yhtään mitään. selvittelin mm. tätä viime ja tällä viikolla. En tiiä mutta tollanen vähän kiireellisempi elämä, sopis mulle paremmin, vähän niinkun sillon pääsykokeisiin lukiessani meni paremmin KUN oli muuta tekemistä, mielekästä tekemistä mikä vei ajatuksia muualle.

Pyöritän näköjään veistä haavassani niin ne pääsykokeet ja niihin lukeminen...onko se niin mahotonta etten mä voi oikeesti mitenkään päästä sinne alalle minne tunnen kuuluvani. Pyöritin lisää veistä haavasani tänä aamuna ja luin itteäni satuttaakseni asioita yhteen alaan liittyen netistä vain todetakseni etten koskaan voi päästä sinne alalle.

Mikään ei ole hyvin silloin kun mun pitää olla yksin itekseni itteni kanssa kotona, pyörittää samaa rinkiä ees taas, ahistua ja turhautua. Keksiä päästäni mitä tehdä ja lähtä napit korvilla pakkolenkille. Mutta empä mä voi tehä yhtään mitään muutakaan, mua ei voi auttaa - kukaan ei osaa auttaa eikä tiedä miten. Enkä mä voi tehä mitään. Käyn ulisemassa n. kerran viikossa samalle hoitajalle jolle oon ulissu syömisvammastani aprillipäivän jälkeisestä päivästä 2009 alkaen ja siinä kaikki. 2009 näkyny muutenki olevan melekonen vuosi mitä päiväkirja anto ymmärtää, vaihtu noi avohoitajat, jouduin pariin otteeseen osastolle, kävin amk:ta, sai saikkua ekaa kertaa koskaan koska olin osastolla ja tuli joku ihme ilmotus työksystä. en päässy koskaan saikulle, vaan piti olla työtön työnhakija, koska olen aina ollu liian läski ja aian liian hyvässä kunnossa, tuokin saikku tuli jotenki vahingossa ja väliaiksesti - samalla tiellä oon edelleen. Plus meinasin joutua pakkohoitoon joulukuussa ja tappelin lääkärin kanssa..en varmaan eläissäni unoha päästäni sitä mielikuvaa, niitä ihmisiä, sitä tilannetta, paskan puhumista päivystyksessä päästäkseni pois sairaalasta onnistuneesti.

Semmosta.
On syksy taas, huomaan sen taas itestänikin. Kolmas vuosi peräkkäin kun syksyn tullessa muhun iskee joku muutoksen tarve, vaatteissa, sisustuksessa, hiuksissa tai jossain muussa. 09 oli koulu ja hiukset -10 oli vaatteet ja hiukset että sisustus.
Tiistaina kävin sairaalalla, huomasin vain sen että epäsuorasti hoitajakin myönsi että mä oon lihava, joka ikinen positiivinenkin kommentti kääntyy ja vääntyy mun päässä negatiiviseksi ja lihomisen myöntämiseksi. Yritin hokea päässä itelleni - älä käännä ja väännä asioita eripäin kun ne on - en jaksanu miettiä väkisellä kokoajan jotain muuta ja lopulta ne käänty täysin just niinkuin mun pää haluaakin. No ei vaan se on puhas fakta että mä oon lihonut sika. Turhaunut läski jolla leviää pää olla tekemättä yhtään mitään. En ois uskonu et kuntoutustuki tulee olemaan ongelma.

Lenkki,lenkki, kävelylenkki,pyörälenkki,jumppa, kävelylenkki,pyörälenkki, jumppa, hyötykulutus jne. kauppa, kauppa, kauppa, kello se ja se, dvd-playeri, tv, facebookki, ahistus, tupakki, kello, kahvia, ruokaa, ahmiva sika. Semmosia mielenkiintosia päiviä mulla...sit vielä kaiken huipuksi lenkille lähtiessä on PAKKO mennä keskustan läpi tai jos käy kaupassa on PAKKO mennä keskustan läpi kun asuu keskustassa. PAKKO näyttäytyä kaikille miten läski krista tänä päivänä onkaan, kattokaa ja luulkaa nyt että oon vapaa ehtosesti tässä kunnossa, luulkaa vaan että voin hyvin saatana.

Joo tänään ei oo yhtään hyvä päivä, en oo oikein saanu nukuttua, kaikki ärsytti heti aamusta saakka.
Tän päivän todo-listan yks ainoa tekeminen vei kolme tuntia ja oli tuskasta mutta lopputulos hyvä. Lenkillä tossa illalla tuli neljä tuttua vastaan ja käläkälä omasta paskasta olosta huolimatta sain se suhtkoht peitettyä enkä sanonu halaistua sanaakaan siitä tai itestäni kuten en yleensäkkään tee pyrin aina puhumaan muusta kuin itestäni tai angst yhyy omista asioista mutta on tilanteita joissa toinen ei luovuta kysymystulvansa kanssa ennenkuin mä puhun omista asioista sille kun se niitä kysyy ja koko elämän tarina tulee pihalle samantien.

Ketään ei kiinnosta miten mä voin, miten menee ei enää koska kaikki tietää sen faktan että mä oon lihava, läskissä kunnossa, en tarvii mitään apua, turhailla ja ulista vaan etenpäin. Porukatkin luulee mun voivan paremmin ja hyvin kun oon näin läski, ainakin miltä se näytti kotipihassa tossa eilen.
Oon pariin otteeseen parin viikon sisään saanu melkein tukehtumis kuoleman kun porukat on puhuneet meidän koiran tappo tuomiosta, viimesistä hetkistä, vanhuudesta yms. tietohan siitä on että koira lähtee ja että se tulee sattumaan kun se aikanaan lähtee ihan helvetisti, mutta joka kerta kun siitä edes puhutaan oon melkein lopettanut hengittämästä ja itekki todennu että vili-koira 15,6v on vanha :( ja sen lähdöstsä tulee mulle ihan sairaan kova pala nieltäväksi. No sen näyttää sitte aika kun koiran aika tulee, jos sille tulis joku kipu kärsimään sitä ei saa jättää.

ahistaa ja läskiahistaa, ahistaa ja läskiahistaa. Kiinnostaa kuin kissan paskaa nousta huomenna ylös sängystä, toteamaan että oon läski tiedetään, toteamaan että on pitkä päivä joo, pyöritetäämpä tätä leikkiä taas päivä eteenpäin, ahmitaan kaikki matotkin lattialta ajan kuluksi ja taulut että julisteet kaupan päälle - mä en jaksa. Miksi nousta ylös kun voi nukkua koko päivän. jos saa unta. tenoxin tolet on noussu melkosesti eikä auta. Kaikki ois hyvin kun tää syömisvamma sais jotteni aisoihin ja painon tippumaan siedettävämmäksi ja tekemistä. En jaksa enkä kestä. voin huonosti. muutta hallittavasti paitsi syömisten kanssa ja syömisvamman kanssa ei yhtään hyvin ja se on asia johon en oo koskaan apua saanut vaikka siihen apua lähin 08 hakemaan.
Entiiä. yritän ja yritän päivä toisensa jälken epäonnistuen.

pari ihmistä oon ahistus itelle suutuspäissäni saanu karkotettua muuttei oo mitään muistikuvaa mitä tapahtu filmi pätkii. Kirjoitin taas pitemmästi kuin oli tarkoitus. ajattelen ja mietin tälähetkellä niin paljon ettei ne mahu mihinkään tekstiin eikä sormet jaksa kirjottaa oon niin laiskistunu läski paska.

Maha pallottaa mun tiellä pakko lopettaa.

- krista eli läski lyllyvä ihrakasa -

liian myöhäistä

2011-09-03T11:00:00.001+03:00

Pitkästä aikaa tehokas arki viikko takana, vaikka onkin joutunut päästään keksimään millä täyttää tunnit pitkistä päivistä, aina sinne neljään asti iltapäivällä kaikki menee suht. koht ookoo kunnes pysähyn mutta siitä vähän myöhemmin.

Tilanne on nyt se, että oonpa kuinka väsynyt hyvänsä tai kuinka tärisevä tai heikkona, ahistuneena ja mieluummin asuntoon piiloutuneena kuin ulkona on mun silti pakko aivan pakko olla tietty tuntimäärä liikenteessä, kävelemässä kuluttamassa kaloreita, lenkillä. Mieluummin enemmänkin kuin tietty tuntimäärä mahdollisimman paljon siis, aivan sama mikä keli on, mikä olo on, miten väsy tai heikko olo on silti pakko mennä. On pakko jumpata tai käydä lenkillä aamusta ennen yhtätoista, kahdentoista jälkeen mieluiten neljään asti liikenteessä ja kuuden jälkeen ilalla sama. Missään nimessä ei saa jäähä läskistymään ja istumaan tv:n tai tietokoneen ääreen jos tässä kuussa meinataan näistä läskeistä päästä ees vähän vähemmäksi. Se on pakko mennä sinne lenkille, liikkua, kuluttaa kaloreita. Pakko!

Kommentoitiin, kehotettiin liikkumaan, menemään lenkille pieniä vihailuja sieltä täältä, että liiku, käy lenkillä, vihlaijuja siitä kuinka oot vähän lihonut että voisit liikkua että paino tippus vähän, vanhemmilta avohoitajalta, eräältä osastolta sieltä täältä. Kävisit lenkillä, liikkuisit, kävelisit, lenkkarit jalassa hyvä! - sama kuin sanoisi suoraan oot lyllyvä läski kasa ala liikkua että pääset noista läskeistäsi eroon.

Pois päältä olevan jääkaapin ovessa kaksi ruokalistaa kaksilta saatu laihutus lista ja oulusta aikanaan saatu järkevä ruokalista - pidä saatana huoli että syöt niin että laihdut vähennä kokoajan vähennä kokoajan. Kaikki keinot sallittu että laihut. Samalla kun joku ääni päässä sanoo ettet koskaan pääse elämään sitä elämää mitä haluat jos meet tolle tielle, tee jotain muuta muuta asiat, kerro jollekkin miten menee, toimi erilailla..mutta se toinen joka ei ole järkevä toimii komentaa ja johtaa tätä orkesteria, se on voimakas, se ei kuule mun huutoja sanoo vain että mitä vain kunhan laihdut muuta keinoa ei ole. miten sen voisi kertoa selittää jotta ymmärrettäisiin..kun vaikka kuinka haluan ja yritän en voi tuoll orkesterin johtajalle mitään mitä vain yritän se jyrää koska ei voi elää jos on näin läski.

..ei se kuule vaikka järellä tajuan parin vuoden päästä 25v vanaha akka ja paino alkaa 3:sella. Laihutus!

...mihin vuodet on menneet...ei se ymmärrä. ...ei kun laihutus!

....elämä se mitä haluan oikeasti mitä en tällä kertaa mainosta julkisesti....ei kun laihutus huutaa päässä!

...samaa rinkiä yhä ja uudelleen en jaksa enää....ei väliä kunhan laihutat!

...haluaisin jo jotain muuta tehä toimia, elää, ....ei kun laihutat!
...onko tää toivoton suo josta ei pääse pois aina vaan se laihutus ja laihutus, eikö tässä elämässä oo mitään muuta enkö pääse tästä ringistä koskaan oon niin täynnä niin väsynyt tähän

ja kaupungilla, lenkillä, kaupassa vastaan kävelee luurankoja, luurankojalkoineen,kapeine kasvoineen, ahdistun. Kaupungilla ihmisten ilmoilla, ahdistun ne katsoo kuinka lyllyn paksoin koipineni rumin vaatteineni lyllyvine läskeineni, ahdistun - hallitsen - tankkaan mielessäni - älä sekoa - älä sekoa oo kuin kuka tahansa muu oo kuin kuka tahansa muu - älä sekoa. Yhtäkkiä vauhti onkin kiihtynyt ja olenkin jo kotona. Ei kauaa kaupungilla viihy, aina vaan yksin, aina yksin, päivä toisensa jälkeen yksin..ei siinä en minäkään haluaisi olla seurassani jos olisin joku toinen. koko elämä täynnä virheitä toisensa perään. pyhy ulisen itekseni.

Kello on kolme tai neljä, pysähdyn koko päivä kaatuu niskaan. Seitsemästä tai kahdeksasta asti hereillä joka ikisenä päivänä, yhdeksästä tai kymmenestä asti liikenteessä ja pysähdyn, ahdistun. koko päivä kaatuu niskaani. En enää voi poistua minnekkään, hyvä että alas tupakalle( ei sillä koko röökaaminen on alkanu pari kuukautta inhottaa ja maistua kissan paskalle), vyöryn mahani kanssa eteenpäin ja kiroan itseni miten en jaksa tätä enää, mistä saan apua että tää koko tilanne menisi normaalisi että voisin elää muutakin kuin tätä elämää, että hallitseisin tän syömisvammani eikä se mua.

Että illatkin olisi siedettäviä, ettei kaikkea hallitse orkesterin johtaja. Koko ilta on yhtä kaoottista soppaa. mistä saan apua, mikä mua auttaisi. Istun elokuisena iltana makkarissa ja kyylään uteliaisuuttani taas ikkunasta, mietin samalla mikä, miten, missä..ja saan idean, mutten voi tuoda sitä esille koska en uskalla, ja mieluummin annan sen muhia päässäni mielessäni ajatuksissani jonkin aikaa ettei tapahdu mitään hätiköityä. Puhun siitä ystäväni kanssa, hän pitää sitä hyvänä ideana. Ja sama jatkuu päivästä toiseen koko elämä pysähtyy enkä pysty tehdä mitään.

Haluaisin niin paljon, niin paljon päästä siihen normaalimpaan elämään, jossa päivissä olisi sisältöä, tekemistä, ihmisiä, ystäviä, harrastuksia, eikä ruoka liikunta ja paino olisi kaikki kaikessa. Onko se aivan mahdotonta, onko se mun ulottomattomissa? Kun en kuulema pysty mihinkään, en pysty tehdä yhtään mitään, ja mun pitää yksin itteni kanssa kotoan ratkoa kaikki ongelmat. Mitään mitä aijemmin on yritetty ei voi uudelleen kokeilla koska ei ole ennenkään onnistunut, ei voi uudelleenkaan onnistua. Ei yhtään mikään. Tilanne seisoo paikallaan kuin pysäytetty filmi ja kaikki on turhaa. Ei tietenkään kannata huomioida että tilanne ja ihminen voi muuttua että voisi ajoituksen kannalta onnistua myöhemmin uudelleen mutta ei. Haparoin käsilläni pimeässä apua, tukea, ymmärrystä valmiina vastaan ottoon mutta on jo liian myöhäistä, ei auta kuin selvitä yksin, yrittää yrittää kuukausi toisensa jälkeen joka päivä epäonnistuen vaikka kuinka tekisi, toimisi eritavalla onko tää se upottava suo josta ei yksinkertaisesti pääse pois....ei tukea apua ymmärrystä.

Mitä se auttaa, että käyn ehkä kerran viikossa ulisemassa pahasta olostani ja kaoottisuudestani hoitajalle joka ajaa saman asian kuin puhuisin seinälle ja palaan kotiin elämään helvettiä. Tähän on oikeasti saatava joku stoppi oon niin turhautunu tähän kierrokseen tähän ikuiseen leikkiin, ravaamiseen ees taas, turhuuteen, on saatava konkreettista tukea, apua,ymmärrystä mutta sitä ei voi saada, miihin mun pitää muuttaa :/
( paitti etten voi muuttaa asuntoani ei voi irtisanoa kuin touko-elokuun vaihteessa)

no ainaki on tehokkaasit käytetty viikko, joka päivä oon saanu tehtyä tosissaan paljon asioita huomioiden etten oo nukkunu kuin ehkä kolme tuntia...ja tän viikon takia mun ens viikon alkukin näyttäs olevan buukattu täyteen lyhyitä menoja mutta kuitenkin menoja.

Pääseekö tästä koskaan pois normaaliin eloon, apua tukea, liian myöhäistä. :/

ei auta vaikka sai luvan tavallaan elää, syödä ja olla..

Liian myöhäistä saada tukea, tai apua koska ne luovutti.
Liian myöhäistä koska mäkään en osannu olla apua ottava, en osannut sitäkään.

Liian myöhäistä tehdä päivisin mitään koska musta ei oo mihinkään kuulema, enkä kuulema jaksa, enkä kuulema voi eikä kukaan tiedä mitä mä muka voisin tehdä ei kuntoutustuella kuulema mitään.

Olen aika ylpeä siitä että saan ahistus kohtauksia aika perkeleeen pahojakin näin suoraan sanottuna esim. viime viikonloppuna pahoja jopa 2päivää kestäneitä kippuraan veto kohtauksia mutta mä hallitsin kaikki! Enkä vedä päätä sekasin millään kun ei oo edes mitään tai tarvetta.

Kiukunpuuska hermojen kiinni vetäminenkin tapahtu just sellanen et oisin normaalisti hajottanu joka paikan siinä pisteessä ja nakellu tavarat pitkin poikin, mutta päätin että tää helpottaa kun otan pyörän tai jalat ja käyn vähän rauhottamassa tilanteen ja siinä se oli. Niin outoa tai niin vanha minä.

Kirjoitettu ylikierroksilla käyden kahden kahvikupin kera 2.9.2011, kello: 14:00

julkaistaan: en tiiä vielä.

ahmimisvammainen läski krista siihen on turha sanoa mitään muuta koska se on totta.

kesä ja elokuu paketissa.

2011-08-31T17:20:00.001+03:00

1.9.2011
hyihyi hyi! vihan ja inhotuksen väreet meni pitkin selkäpiitä kun hain osastolta reseptit hyihyihyi! miten tollasessa paikassa on kukaan voinnu kestää olla vuotta hyihyihyi yökkk! ihan oikeesti yök. ois pitäny laittaa säkkipäälle ettei ois nähneet miten läski oon. en mee tonne enää ikinä enää ikinä hyi olkoon.huomenna voin käydä hakee melat ja tenoxit apteekista ens yö vielä valvotaan..pannullinen kahvia aamulla nii vähän meinaa olla liiaksi asti virtaa.
----------------

Yö toisensa perään katon makkarin seiniä ja sälekaihtimien välistä tulevaa valoa, punaisena hohtavia radiokellon valoja, tunnit matelee eteenpäin, vaikka kuinka yrittää vanhojakin konsteja saadakseen unta ei se uni tule. Vanhat mahtavat konstini jostain vuoden-kahden vuoden takaa, laitan mielikuvituksen laukkaamaan, kiristän itteeni et jos ei tule uni kolmeen mennessä nousen ylös, keinot joilla ennen sain nukahdettua on täysin toimimattomia nykypäivänä. Ei unilääkkeitä, ei mitään mikä väsyttäisi, kaikki loppui seinään. Alkoholiakin kokeilin muttei sekään auttanut aiheutti vain kamalan ahdistuksen.

Yliväsymys aiheutti Tiistai päiväksi kamalat ylikierrokset, maanantai iltana tehty todo lista tyhjeni kamalalla vauhdilla Tiistai aamuna. Tuntui että silmät kiiluu päässä ja puhe tulee yhtenä vauhtipuurona suusta ulos, kun Tiistai aamuna ennen yhdeksää aloitin todo listan tyhjentämisen, työkkärissä sairaalalaskujen kanssa touhottaessa ja udellessa voinko mä tehdä yhtään mitään kuntoutustuella ollessani kun en enää jaksa vain olla tarviin tekemistä tekemistä, eihän se tiennyt.

Vauhdilla kaupungille, tuntui että nukahtaa pystyyn samalla kun vauhtia riittäs muillekkin asti jakaa. Eihän sitä pysähtymään ehtinyt, kun kahdeltatoista lähdin ystävän luokse kahvittelemaan ja kahvihan tottakai helpottaa sitä vauhtia juu. Pitkä todo lista piti olla koko viikon ajan tehtäviä asioita jotka sainki hoidettua yhden aamupäivän aikana. Keksin vielä Tiistai iltana lähtä korjatun pyörän kanssa pyörälenkille joenrantaan istumaan. Tuollaistakaan ei ole ennen tapahtunut, istuessani erikohassa joen vartta tuntematon ihminen tulee juttelemaan mulle, ja siinä istuttiin ja kälätettiin varmaan tunti, missä ujo krista?

En koko Tiistai päivänä ehtinyt pysähtyä lainkaan, olin varma että saisin nukuttua seuraavana yönä mutta luulo oli väärä.

Tiistai- Keskiviikko yönkin valvoin, yritin nukkua, keksiä keinoja nukahtamiseen turhaan. Ravasin rappukäytävässä muiden iloksi eestaas, katoin gilmoren tyttöjä, kirjoitin, luin, kyyläsin pihalle, vahtasin kelloa, lopulta turhauduin ja lähdin pimeeseen keskustaan aamuyöllä neljän aikaan kävelemään. Kahdeksalta aamulla yritin nukkumista uudelleen, eihän siitä mitään tullut. Illan ja yön aikana musta tulikin puoleksi kuuro, toisen korvan kuulo kuoli kokonaan yön aikana, olo mitä mahtavin. Naks ja kuulo on pois. Eikait siinä aamulla kuulin vielä toisella korvalla ja yritin puhua puhelimeen kun sairaalalta soitettiin unilääke reseptistä, kuulo lähti kokonaan ja kävelin ihan hirveen tunteen kanssa terveyskeskukseen jonottamaan vaihteeksi. Virkailijan piti kirjoittaa paperille se lääkäri aika mulle kun en mä kuullut mitään. Koko päivä täynnä ahistusta, aivan sietämätöntä läskiahistusta ja pahaa oloa, jonka yrittää kääntää pois muuttaa sen pahan olon positiivisemmaksi päässään, huonolla onnistumisella. Itku sentään tuli pitkästä aikaa.

Mua odottas sairaalalla unilääkerespat saisin viikoksi unimömmöt yhelle kertaa mutta empä mä voi sille mitään nyt, koko respalle ennen perjantaita. Pakkohoito nakki söi mun tulot, mukava 600e lasku piti maksaa tiistaina pois, että kyllä siitä riittääkin muuhunkin..oon tässä jaksanu öisin miettiä ja miettiä että mä ymmärrän sen mun ekan pakkohoito nakin, mutta ei mun ymmärrys riitä tuohon toiseen. Oon lukenu noita tarkkailulappuja ja jeesustellut koko touhua, ihme asioita pitää vääntää sekopääksi. Esim. kun viimeksi maaliskuussa sanoin että voin jäädä vapaa ehtosesti - lukee että ei se onnistu kun ei oo ennenkään onnistunu...no voi helvetti sentään..eihän tässä kukaan muuttu koskaan tai ota opiksi virheistään. Jaottelee hoitajat hyviin ja pahoihin tms. no kuka ei tee niin, ilmeisesti kukaan muu ei sano sitä ääneen kuin minä mitä yhessä puhuttiin. ja miljoona muta juttua.

...eräs osastolla tapaamani kaveri kävi maanantai iltana koiransa kanssa kylässä..

...tiistaina ite kävin melkei naapurin muuttaneen ystävän luona kahvilla.....

...maanantaina istuin sairaalalla ihan turhan takia taas...avohoito aika meni ihan perseelleen oli ihan yhtä turhan kanssa. Kuulin siinä vain vaihteeksi taas sen että ei oo syömisvammaa..ei osaa auttaa..ollaan luovutettu..mikä muka auttas....ja minä yritän puhua muttei toinen tiiä mistään mitään..minä en luota...en osaa puhua..en osaa kertoa..ja se tuntuu samalta kuin seinälle puhuisin....en tiiä tulleeko tuosta avohoitajan kanssa yhtään mitään pari vuotta 2.4.2009 asti oon tuolle ulissu ja tapellu sen kanssa ja samaa tätä miettinyt, en tiiä.

...menee juuri suunnitelman mukaan...maanantaina ulostauduin viimeiseltäkin osastolta pois missä en kyllä oo käynykkään mutta tää se oli se suunnitelmanikin en mä aijo siellä käydä oleilemassa kun voin oleilla kotonanikin tarviiin tekemistä.

...sit mä kuulen ettie tässä kaupungissa oo mitään mitä voi tehä...eikä kuntoutustuella voi tehä mitään...eikä musta oo kuitenkaan mihinkään...että sama kun vetäs mua turpiin, kun ei susta kuitenkaan oo siihen, eikä tuohon älä ehota turhaan mikä sua auttas....äääh!

....fakta on nyt se että jos meinaan apua saada sitä en voi saada mäeltä enää lainkaan. fakta on myös se että mulla ei oo enää minkään näköistä tietoa siitä mikä mua vaivaa, ennen maaliskuuta vielä oli joku tieto mutta enää ei oo mitään...niin kauan kuin itse en myöntänyt mitään mulle oli joku, sit ku itse myönsin sitä ei ollukkaan..en ota enää mitään selvää...

Tiistaina kun unettoman yön jälkeen nousin ylivirkeys tilassani touhuamaan todo listani kanssa, mulla oli ekaa kertaa vuoteen sellanen olo että oon vapaa, voin oikeesti hengittää, mulla ei ole enää mitään riskiä siitä että joutuisin sinne pöpilään, mikä helpotus en voi ees sanoin kuvata miten helpotti miten outo helpotuksen tunne. Reippaasti ylös ja elämä kuntoon on jo aikakin laittaa kaikki niinkuin ei ois missään sairaalalla koskaan ravannu. viralliset asiat kuntoon, epävirallisemmat ynnä muut.

Tänään todo lista olikin melkein tyhjä kampaaja ajan varaamista vaille tyhjä mut terveyskeskuksessa jonotus vei kaiken ajan. Vitutti että joutuisin maksamaan siitä pienestä lääkärin ajasta sen ison laskun taas, mutta tässähän kannattaakin jo alkaa joka ikisen pikkusyynkin takia ravaaamaan terveyskeskuksessa kun on kolmekertaa maksanu ei tullu enää laskua. Ei tuo pikkusyy ollut kun olin kuuro. Voin sanoa että täällä ei pelitä yhtään toi terveydenhuolto puoli, ei sitte yhtään pisti jo viimeksi vihaksi toisten puolesta toi toimimattomuus. En ymmärrä tuota sairalantouhua enkä tuota terveyskeskuksesn touhua ei vaan pelitä ei sitte yhtään.

Toivottavasti en oo nyt ehtiny kovin pahasti sotkemaan asioitani täällä ruudun toisella puolella, oon sähköpostin kautta ollu yhteydessä ihan outoon paikkaan kajaanissa, tänään puhelimella ja maanantaina pitäs mennäkkin jo paikan päälle, ja toiseenkin paikkaan oon sähköpostin kautta ollu yhteydessä ja paikanpäälläkin käyny sekin täysin uusi paikka, saa nähä oonko sotkenu asiani taas ihan sekasin maanantaina tuon näkee. Jos on menny oikein tää vois olla ihan hyväkin asia mut katotaan nyt, maalataan ne pirut seinille nyt aluksi niin ei varmana tuu pettymyksiä.

...vetää taas ylivirtaa päälle.

Kaiken tämän todo-listan ja muun touhotuksen lomassa krista yrittää kaivaa itteensä ulos hauraan sillan toisella puolella ojan pohjalta, kun isompi vahvempi voimakkaampi ja nuorempi peikko hyppii sillan toisella puolella aurinkoisessa säässä ja nauraa ivallisesti samalla kun mun voimat loppuu jo ojasta pois pääsyn yrittämiseen ja siltakin ois niin pitkä. Ahistus on niin iso, voimat on niin vähissä. ahistus on täysin hallittavissa ollu vaikka kuinka kauan, mutta kun se alkaa se kestää ja se liittyy vain syömiseen ja läskeihin - enkä ole mitenkään itsetuhoinen yms. Voimat on vähissä ei riitä voimat eikä keinot. Yritän kuitenkin.

Läskiahistus on paha vahva, ahistus itseni piilotus, häpeä. Sanat joita pelkään tutuilta oot lihonu, pyöreä, pyöristynyt, terveen näköinen, sika. Pelkään niitä, enkä halua nähdä ketään. Tiedän että olen lihava krista tätä nykyä. Tiedän että vaaka sekottaa mut huomen aamuna, mittojn otto aamu myös. Se on päällä ja vahvasti se on mun päälimmäinen ongelma nyt, muuta ei ole, ei masista, itsetuhoa, yms. sekpäisyyttä. syömisvammaa läskiahistusta ja yksinäisyyttä ja hyvin tylsää. Asioita joita ei osaa kuvata sanoilla miten tää nyt oikein meneekään.

Sekavaa kaottisuutta joka ikisenä päivänä kolmen aikaan. paisunut mikä, enkä mahdu minnekkään, paha olo kuljeskella missä vain, joka ikinen heijastava pinta, peili näyttää mut erikokoisena mutta silti liian isona. Enkö pääse tästä mitenkään pois, onko tämä aina tätä samaa kehää, ette osaa säilyttää ruokaa, syödä oikein, elää oikein. pakkoliikun ja jumppaan lihomisen pelossa ja koska mua komennettiin lenkille. Kuolen häpeään kaupassa käynti reissuilla ne kaikki kattoo mitä läski krista ostaa joka kerta joku liian tuttu tulee sinne yhtä aikaa.

Kiusasin itseäni eilen, normaalisti piiloudun hyllyn väliin ostoksineni tutun tullessa samaan kauppaan nyt painelin kassalle ostoksineni ja käyttäydyin kuin en edes tietäisi kuka se on tai en välittäisi paskaakaan vaikka se näkee mitä mä ostan. Eikä tapahtunut mitään. Mutta toinen asia oli kotona, jääkaappi ruoka, ei toimi ahisti ja roskiin helpotus..:( ei auta kun yrittää ja yrittää sitä on niin vaikea ulkopuolisen ymmärtää miksi se on niin vaikeaa.

syömmisvamma on se ongelma jos on joku ja vahvasti onkin mutta taistelen saatana. ihan vaan vaikka ajan kuluksi tai huvikseni tai kiusallani tai uteliaisuuttani.Herätän vanhan toivon käännän päässän asioita paremmaksi siitä pahasta, keksin eri toimia pahan olon tullessa ahistuksen tullessa. Sain ikäkriisin kun ajattelin että ehkä mä oon vanhentunu ja muistin että joo eihän tässä oo ku se reilu 2vuotta enää siihen kamalaan ikään mikä kauhistuttaa. Herätän vanhan toivon ja petyn taas, niinkuin mulle kerta toisensa jälkeen käy.

miten mä jaksan, päivä toisensa jälkeen nousta ylös, elää kattoa en tosiaan tiedä mikä mua täällä pitää.

unohin mainita tai no se on tuossa asuntopostaukse alla olevan tekstin päällä toi viikonloppu laitettu editillä asuntopostausta ennen, viikonloppu olo ihan täyttä helvettiä kaikki meni perseelleen, ahistus, ei oma itteni, kamala olo. luulin etten ees selviä, paino raja nettiin ja paino seilas ihan miten sattuu su-ma välillä. Siinä se meni kamala ihan järkyttävä ahistus 2 pitkää päivää kestänyt, täysi hallittavissa ja maanataina taas menossa.

soitti se ravitsemussuunnittelijakin mulle tässä alkuviikosta että mites se lista on toiminut...annnoin ihan suoraa palautetta kyseistä listasta että se ei toimi se ei oo yhtää järkevä, sain itekkin palautetta että olisin sen ite tehnyt tms.tai et onko se lista joku vitsi. Asiallisesti ja rauhallisesti tietenkin puhuin. rav.suunnittelija vissiin loukkaantu tms. mutta hän sanoi että hän teki sen niin kuin normaalisti mun ikäset syö...en tiiä ei tuota ota mitään selvää... on mula tossa joku oulun aikanen lista jääkaappin ovessa mutta en osaa mittayksiköitä enkä voi säilyttää niin on hankale.

Elokuu ois paketissa, kesä samaten. Sanon vain että eipä oo toisa yhtä paskaa kesää sattunutkaan ihan vähälle aikaa, toisaalta 2010 kesäkin oli kamala mutta olin sekasin päästäni, nyt se oli muuten kamala...Ehkä samaa tasoa 2008-2009 paskan kesän kanssa sama rinki kiertää kehää taas, hienoa.

tulihan tänä kesänä käytyä reissussa itekseen, muutettua, kaahlattua meressä ekaa kertaa koskaan, poltettua nahka, käyty jossain ihme reissussa kalajoelta tullessa, ulostauduttua sairaalasta, juostua karkuun ambulanssia ja poliisia, jotka löysi mut pari yötä myöhemmin ja karattua päivystyksestä, karattua sisätauti polilta :D jouduttua ukkosen armoille oulujärvellä pikkuveneessä.halipula saanu helpotusta.ja paljon muuta.

tää läski lyllyy nyt tän ylikierroksensa kanssa alas tupakalle.

tämmösiä kuulumisia tällä erää unettomalta ihmiseltä.

editoin näitten tekstejen päälle ja oon vastannu kommentteihin nykyään. Kirjoittelen edittiä edelleen jos en jaksa postausta kirjoittaa niinkuin kahteen aijempaankin. kauhee että onki vauhtia en taas tajua mistä tää tuli.

- krista -

Kuukausi täynnä - uusi asunto.

2011-08-30T19:00:00.006+03:00

31.8.2011
mikähän tässä enää auttaa kun en nuku nykyään viime yön vietin tupakalla alhaalla ravaten, gilmoren tyttöjä kattoen ja korvan kuulon herättämiseen ja lopulta aamu yöllä lähin lenkille, tää oli taas jotain 3-5 yö peräkkäin kun valvon enkä nuku päivälläkään, kiitos sairaalalle tästäkin kun unimömmöt loppu seinään.
Kirjotan sellasen kuulumis postauksen tässä joku päivä silleen huonosti kirjoitettuna tännään tai huomenna.
Oon tällä hetkellä täysin kuuro, aamullla ja yöllä kuuli vielä toisella korvalla nyt en kuule mitään pelotavaa ja tuskasta, enkä usko että tää mun 2kk putkeen kestäny hikikuuma(muuten alilämpöö) on ees normaalia...tästä tuli terveyskeskuksessa ravaamista taas, tälle päivälle on aika 15:04 vasta ja oon tuskissani kuurona. eilinen päivä meni asioilla ravatessa keskustassa ja työkkärissä ja huoh...kaiken sen ylivirkeyden yliväsymyksestä tulleen virkeyden ansiosta en silti sanu unta.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------
miten sitä peläten, stressaten odotin, koko heinäkuun pakkasin, siivosin, purin, pakkasin, stressasin ja siivosin uudelleen ja uudelleen. Miten valtava epävarmuus siitä saanko avaimia lainkaan, koska ne saan, saanko asuntoa oikeasti lainkaan, pääsenkö oikeasti muuttamaan. Kävikö tämä muka näin helposti, että viikko asunnon irtisanomisesta olisin muka saanut uuden asunnon, että oikeasti saisin sen elokuussa.
Miten kamala stressi, epävarmuus ja pelko koko heinäkuun raastoi mun mieltä.

Kunnes tuli se päivä, jolloin aloitettiin tyhjentämää entistä asuntoani, siivoamaan, tietämättä vieläkään koska saisin uuteen asuntoon avaimia, saisinko niitä lainkaan. Lauantai iltapäivällä turhautuminen ja väsymys siivoamisesta ja tavaroiden raahaamisesta, tietämättä koska niitä pääsee laittamaan paikoilleen, loppui kuin seinään. Makasin kämppäni lattialla luovuttaneena, väsyneenä kun puhelin soi, väsymys oli poissa. Sain avaimet käteeni ja puolikolmelta asunnon ovi avautui asuntoon joka alusta asti tuntui enemmän kodilta kuin asunto jossa maleksin sen 3vuotta ja 3kk vihaten joka ikistä hetkeä siellä. 30.7, se kaikki oli ohi istuin uudessa asunnossani, vihdoinkin se stressi ja epävarmuus oli ohi, mikä helpotuksen määrä.

Miten outo olo, kun huoneita olikin enemmän, tilaa enemmän. Eikä ulkoa enää kantautunut jatkuva autojen ohikulku meteli vaikka keskustaan kauempaa muutinkin.

Keittokomero.

Tuota pikkukomeroa joka on todella vanhan aikainen kylmäkaappineen ;D ja vanhan aikaisine ovineen en oikeastaan tarviis lainkaan, enhän mitään osaa säilyttää. miten tässä ois ehtiny oppiakkaan, kaikki pitää opetella uusiksi mutta eipä puhuta siitä.

Olohuoneen toinen reuna, keittokomero ja toinen nurkka on josta asunto jatkuu jatkuu ja jatkuu.

olohuonetta just muuttaneena, nykyään tossa on jo verhotki , piti lyhentää verhoja ku matalampi huone. Suoraan ikkunasta tulee tosi mahtava näköala mutten viitti laittaa kuvaa siitä blogiin viereinen rakennus kertoo nimittäin kaiken.Plus ei enää kerrostaloa vastapäätä vaan puisto puita ja yks rakennus.

Pelkäsin viikon verran tuota vieressä olevaa rakennusta, sen mahdollisesta metelistä mutta helpotuksekseni se ei ollutkaan niin kova. Helpotus tuo koko maisema on, ei enää jatkuvaa viereisestä kerrostalosta kyylimistä ja jatkuvaa autojen ohikulku meteliä ja auringon porotusta vaan rauhallisempi ja kauniimpi, itseasiassa toi näkymä on tosi kaunis katotaan jos kyllästyn siihen kuukaudessa :D.

olohuonetta, juuri muuttaneena verhot ja seinilläkin on jo jotain muuta kuin tyhjää seinää.

olohuonetta vieläkin, tv:n puolella on nykyään tuolikin ja kaudet 1-10 löytyy frendejäkin nykyään, toisella puolella on kirjahyllyn jatko osa laukun kohalla nykyään. Tykkään aika paljon tuosta lattiasta, pääsin siitä harmaasta paskasta eroon.

Aikalailla olohuone käyty läpi näin kuvamuodossa. Aikalailla on saanu ihmetellä, miten näiden mun kaikkien huonekalujen ja tavaroiden kanssa mahtu yksiöön aikasemmin, kun tosiaan samat huonekalut on tässä nykyisessä asunnossa joka on kaksio ison vaatehuoneen kera, ja tää olohuone tuntuu mun koko entisen kämpän kokoselta, eikä missään oo mitenkään väljää vaikka vanhemmat kuvat antaa sen ymmärtää ehkä.

makkari, aika yllätys oli että tää oli tän värinen en muistanut asuntoa kattoessani että seintä ois siniset. Tykkään todella paljon tästä millanen tästä huonesta näin lopuksi tuli. Kuvasta jäi pois kolme kulmaa yhessä on hylly ja tuoli, toisessa hylly ja laatikosto.

Toisen kerroksen kaksio keittokomerolla, autopaikalla ja häkkivarastopaikalla. Rauhallisempi sijainti kuin entisessä kämpässä, sijainti tuhat kertaa parempi. Outoa on tosiaan että mitään uusia huonekaluja en oo ostanut kaikki samat kuin entisessä eikä missään oo tyhjää tai mitenkään väljää, en tosiaan tiiä miten oo mahtunu näiden tavaroitten kanssa minnekkään.
Kuvista jätin pois, kylppärikuvan joka on melko iso isolla peilillä ja ammeella, todella isoine kaapistoineen ja iso vaatehuone ja käytävä ulkooven luona. Tuntuu isommalta kuin vuokrasopparissa lukee, 41m2, tuntuu isommalta kuin on. Muuttolaatikot ynnä muut tavarat on ollu muutosta kolmen päivän jälkeen kaikki paikallaan.

Miinusta tulee, ylä ja alakerran metelistä, parvettomuudesta joka ei aina haittaa juuri lainkaan.Joki on harmittavan kaukana nykyään, kaupassa käyntikin vaikeutu kymmenellä. Ikävä oli entistä asuntoa pari päivää tänne muuton jälkeen, vaikka joka ikinen paikka entisessä asunnossa oli täynnä ikäviä muistoja, pahaa oloa joka hetki siellä muistutti mitä siinä ja siinä on tapahtunut itkuahistuksineen. Kävin tässä vasta entisessä asunnossanikin kun eräs kaveri muutti sinne, siellähän ne mun möröt asusti yhessä uuden asukkaan kanssa, se paikka ei koskaan tuntunnut mun paikalta vaan välipysäkiltä minne mut oli lapsuuden kodista ajettu. Mörköjä on täälläkin mutta tarpeeksi pahan olon tullessa pyrin menemään pihalle - tähän asuntoon ei tulla sisälle tämä olkoon mun koti nyt niin kauan kuin on mun turva paikka. Olohuoneen ikkunasta avautuva näkymä rauhottaa myös harmi etten viitti laittaa siitä kuvaa tänne. Aurinko paistaa tänne vain aamusta yheksään. Toisella puolella jokea kuin ennen, kauempana lapsuuden kodista.

Pääsin asumaan tuurilla ja vähän vahingossa sinne kaupunginosaan jonne olen 2007 vuodesta asti halunnut muuttaakkin. Ehkä jotain hyvääkin siinä että 16.6 yhtäkkiä irtisanoin asuntoni pari vuotta sitä mietittyäni.

Tässä on nyt jotain kuvia, tuli kyselyitä ja toiveita kommentteihin josko laittaisin jotain asuntopostausta tästä uudesta asunnosta ja aattelin tehä tällaisen ja julkaisu päiväksi tulkoon täyteen kuukausi siitä kun oln tänne muuttanut, jos olisin vielä samaa mieltä.
kuvablogistani on kyselyjä tullut melko usein. Tässä vähän helpotusta, kuvablogi ei ainakaan näillänäkymin tule avautumaan lähiaikoina. Sen sanon että tykkään todella paljon tästä kodistani joka tuntuu kodiltani. Vähän huono omatunto ton makkarin takia kun asun olohuoneessa ja makkari on niin kaunis ja ihana sisustukseltaan. Tää luumu+violetti+tumma+vaaleapuu sistustus tulee tuolta viime vuoden marraskuulta. Kuvat ei paljoo kerro mutta jotain suuntaa.

Teksti kirjoitettu: 17.8.2011
Teksti julkaistaan nähtävästi: 30.8.2011 ajastettuna.

kello kolme

2011-08-26T17:17:00.005+03:00

29.8.2011
tutkin joutessani sähköpostini tallennettuja viestejä ja löysin vahingossa erään kommentin jonka olin saanut oulussa intervallilla ollessani tänne blogiin eräältä hoitajalta, kommentti osu tänä päivänä ja upposi muhun, se on siinä ja siinä itkenkö kohta, oikea tsemppi kommentti en tajunnu sitä muistaakseni sillon..tsemppaa taas eteenpäin kun avohoito aika meni perseelleen. Tosi mieltä ylentävää toi tollanen et joo ollaan luovuttettu, turhaa, paskaa, peliä. painu pois. Eikä ehi puhua, kertoa selittää. että jos apua/tukea meinaat saaha sitä et kajaanista saa. näin on asiat.

edit//28.8.2011,17:00
pyörin valtavan ahistuksen kanssa joka vie kaiken voiman, kyvyn tehdä mitään, tehdä mitään, vetää kippuralle, tärisyttää, on niin uskomattoman paha olla ahistaa ettei sanat riitä kuvaamaan. Lauantain odotin, odotin että outo ahistava kiukkuinen vittumainen ei oma itteni olo lähtisi pois edes yöunilla, ahistus kasvoi vain iltaa kohti, helpotti ja luulin sen menneen ohi kunnes iski uudelleen kovempaa. Menin nukkumaan, en saanut unta, otin tenoxin en saanut unta, pyörin vain otin toisen, yläkerrassa oli kamala meteli en kestänyt en jaksanut, hermot riekaleina kävin alhaalla tupakalla ja yhden aikaan kävelin yläkertaan painoin ovikelloa ja ystävällisesti pyysin oisiko mahdollista pienentää ääntä kun kaikki kuuluu alas (normaalisti olisin vetäny raivarit ja nakellu tavarat pitkin asuntoa ja hakannu kattoa nii että missäs ne mun raivarit on? 4kk kai menossa täysi ilman niitä eikä sitä ennenkään usein ollu?!? ) asia suju hyvin, tenoxit vielä vaikutti ja pääsin nukkumaan. Ei, ,ei tullut mitään kello oli puoli kahdeksan tänä aamuna kun heräsin, ahistaa paha olla, läskiahistaa, en halua nousta ylös miksi nousta ylös uuteen paskaan päivään, ahistaaaa niin uskomattoman paha olo eikä mennyt yöllä pois.

Pää komentaa vaakalle, tiedän sekoavani täysin jos menen. Kävelin suoraa tietä pitkän matkaa joelle, istuin keskelle jokea ja yritin rauhottua, saaha ahistusta pois, helpottaa oloa, muttei auttanut, ei lenkkikään, liian paha olla. Näyttelin tuttavalle joka tuli vastaan et ihan jees, vaikka tiedän silmistäni että paljastun kun tunnen niiden menevän pieneksi ahistuksestani, enkä kykene edes kulkemaan, ajattelemaan, puhumaan keskittymään. Lauantaista tähän tää vain pahenee. Ei keksi mitään mikä helpotaisi, ei löydä mitään mikä helpottaisi. mitä tekisi että helpottaisi. ei ole keinoa, mikä edes lopettaisi tämän pahenemisen.
Kaikkein kamalinta oli kun eräs osastollakin yhtä aikaa ollut potilas joka haukkui minut loppukeväästä lihaisaksi ja läskiksi tupakkahuoneessa, käveli tuota katua pitkin ja istui portaalle tupakalle yhtä aikaa kanssani - pelkäsin niin paljon hänen sanovan että oot lihonu lisää, läskistyny lisää tai haukkuvan samoin kuin osastolla,tiedän tämän ihmisen muutenkin. Ei kuitenkaan tehnyt sitä,toivotti jaksamista.

mikä helvetti helpottaa tähän, miten jaksan tätä. Ei ole ketään kelle puhua, ketään ketä tavata, ketään missään mitään että saisi ajatuksia edes muualle. Huomenna pitäisi jaksaa kaiken lisäksi jo aamusta enkä saa nukuttua ens yönä, ei oo melatoniineja eikä tenoxeja eikä alkoa kiva.On niin paha olla, tulisi ees itku se helpottais ehkä. En oo yhtään oma itteni, pahan tuulinen, ahistunut, muualla kuin täällä nyt. niin paha olla. :(
Eilen rähjäsin itelleni vessan peilistä, en tajua yhtään tätä paha tuulisuutani sama jos puu ois kävelly vastaan oisin pieksäny sen hengiltä eilen.
ja kaiken muun paskan kukkuraksi mun pyörästä on takakumi tyhjänä, voi vittu! Voisko olla vielä vähän kauheempi viikonloppu.

blogi oli kiinni iltapainon takia - mulla on painorajoitus blogissani. luojan kiitos mulla on vaakassa nesteprossa näyttö plus rasva ja lihasnäyttö, nesteet näkyy heiluvan ihan ees taas.
------------------------------------------------
alkuperäinen teksti:

En haluaisi satuttaa, tuottaa pettymyksiä, olla vaivaksi tai tiellä. Jälleen kerran olen tainnut niin tehdä. Eräänä aamuna isä sanoi minulle, sulla tuntuu asiat olevan kunnossa nyt enää jotain ohjelmaa päiviin. Miten isä oli iloisen oloinen sen sanottuaan minulle. En ole valehdellut, näytellyt tai huijannut, olen vain ollut purkamatta pahoja oloja vanhempiini, lukkiutunut kotiini joka päivä kolmen jälkeen kaiken kaoottisuuden ja pahan olon keskelle. Tuntuu toisaalta niin pahalta, että vanhempani luulevat asioideni olevan kunnossa vaikka jokaikisenä päivänä kaoottisuus ja koko elämän paska tuntuu kaatuvan mun niskaan kellon lyömälleen kello kolme iltapäivällä.

Ei auta vaikka yrittäisin muuta, tekisin muuta, toimisin eritavalla, silti koko kuorma kaatuu mun niskaan kolmelta joka ikisenä päivän kuin kellonlyönti. Yrittämisestä sei ole kiinni, ei toiminnasta, jokapäiväisestä uudelleen ja uudelleen yrittämisestä, silti teen mitä vain kaikki kaatuu niskaan kolmelta. Silti joka päivä, uudelleen ja uudelleen yritän itseni väsyksiin.

Vaikken ole nukkunut perjantai-tiistai välisinä öitä tai päivinä lainkaan, jostain kummasta löysin itsestäni virtaa enkä ole jäänyt mökkihöperöitymään kotiini, välillä virtaa on tuntunut olevan liikaakin varsinkin maanantaina että tiistaina.

...olen saanut kauan jumissa olleita virallisia asioita hoidettua.

....maanantai iltana tekemistä riitti yhdeksään asti illalla tosin puoli seitsemästä vasta, ja siitä tuli jopa hyvä mieli ja olo, vaikkei se niinkään tekemistä tekemistä ollut.

....tiistai aamuna raahasin perseeni tärisevin askelin vanhempien painostuksesta terveyskeskukseen jonotin tunnin vastaanottoon ...ja toisen tunnin lääkärille, pääkipeässä, silmät kipeänä, melkein pystyyn nukahtaen.

...tiistaista keskiviikkoon yön sainkin jo nukuttua saatuani unilääkkeitä ja kärsimyksen sillä loputtua.

....keskiviikko aamu alkoikin hyvin, järkevää energiaa riitti, sain toiselle hyvän mielen, sain raahattua itseni pakkolenkille.

...torstainen tylsä väsynyt olo jatkui ja mietin pääni puhki mistä keksin itselleni päivään jotain ohjelmaa oikeaa tekemistä tekemistä enkä vain tyhjän panttina istumista, jokin mielekäs tekeminen tai osallistuminen johonkin veisi ajatuksia muualle helpottaisi päiviäni, muttn osaa etsiä, enkä osaa keksiä mitään, mietin ja etsin tietoa mutte löytänyt...miten laitoksessa vuoden asuminen viekin monta kykyä unholaan. Vanhempani olivat samaa miltä että jotain tekemistä, jokin työkurssi tms. olisi hyvä nyt. Mutteivat hekään osaa auttaa mistä etsiä tietoa mihin päästä.

....jaksoin tuhannen pitkän matkan pyöräillä vanhemmille, katsomaan vanhaksi muuttunutta koiraamme ja naapurissa vielä hetken olevia 7vkon ikäisiä koiran pentuja.

Pakkolenkki,, juuri nimensä mukainen. Kuulin niin paljon vihjailua edellisellä viikolla lenkillä käymisestäni, alkaisit käydä lenkillä, liikkua. vihjailja siitä kuinka painoa on kertynyt ja olisi hyvä alkaa käydä lenkillä. Pieni ratas päässäni alkoi pyöriä, laskea yks plus kaks ja kierrättää päässäni ajatusta " liiku liiku läski lenkki lenkki lenkki muutkin jo vihjailee " vaikkei riitä voimia on pakko mennä lenkille kun toisetkin jo käskee liikkumaan. Aivan kuin ennen vanhaa, ysiluokan syksyllä tai keväällä kotona asuessani isä ehoti mulle lenkillä käyntiä, että olisi hyvä liikkua, siitä lähettiin yhessä lenkille, enkä jaksanut koin itseni vain lyllyväksi läski kasaksi joka ei jaksa minnekkään. siitä se lähti pikkuhiljaa, lopulta muuttuen jokapäiväkseksi pakoksi käydä 2-4h lenkin päivittäin, ja neljätkin lenkkarit yhden vuoden aikana tuhoten. Koko päivä rakentui lenkin ympärille ja sekosin jos en jaksanut tai ehtinyt käydä lenkillä. pakkoliikunta loppui kun huomasin lihoneeni sillä, enkä sen jälkeen enää uskaltanut syödä tai liikkua.

- tähän saakka kirjoitettu 12:10 -

On vaikeaa, hyvin vaikeaa vaikeampaa kuin ennen, keskustassa melkein kuukauden asuttuani, niin hyvät kuin huonot puolet on tulleet esiin, kaupassa käynnin vaikeus, isompi kauppa, ihan keskustassa, sinne ei voi mennä tiettyihin aikoihin eikä neljän jälkeen eikä maissa lainkaan. Enkä vieläkään kykene säilyttämään ruokaa kotona. Luulin muuttaneeni kaupan lähelle, mutta kauppa tuntuukin olevan kauempana kuin ennen. Kakki tuntuu olevan kauempana kuin ennen. Joki jonka on tottunut näkemään päivittäin jäi kauemmas, sitä tuli ikävä eikä ikävä tai levottomuus helpottanut ennenkuin väänsin perseeni joelle.
Yläkerran naapurit ja alakerran naapurit pitävät kamalaa meteliä, aivan kamala jyske.

Väänsin itteni sairaalalle vaikka leikin ihmistä ja ilmoitin etten tule, kun ovat kerran luovuttaneet ja on turha selittää. Vääntäydyin kuitenkin, kamala kiire mulla oli puhua kamalan nopeasti kaikki mitä mielessä pyöri, kai se auttoikin...taisin saaha jonkun luvan syödä, elää että vois puhua muustaki kuin ruoasta ja painosta...kai tuo on sanottu aijemminkin mutta kuulin sen ehkä nyt paremmin kuin ennen. Kerroin myös että jotain muuta tekemistä kuin osasto13:sta, tarvitsen tekemistä tekemistä en pallotusta enkä käy kuin maanantaina enää pyörähtämässä kolmellatoista. Saa nähä mitä tuosta tulee.
Kaivoin kansion välistä oulun aikaisen ravterin listankin, mutten tajua sitä mittayksiköistä kun en mitään tajua...oon väsynyt ja haluaisin muutakin..mutta niin...

tulkoon tämmösenä nyt ulos, en jaksa tätä enempää kirjoittaa väsyttää liikaa kun piti seurana olla yhdelle osastolta saadulle kavverille pari tuntia eikä virta riitänyt koko ajaksi. Kamala kun näki väärin, että olisin laihtunut en ymmärrä.Halipula helpotti. Nyt en puhu koko viikonloppuna ennen maanantaita kenenkään kanssa.

Aattelin taas yrittää tätä elämän puolta, koko viikon oon sitä tehnytkin..mutta kolmelta kaikki vaikeutuu ja kaikki kaatuu niskaan.

tyngästi kuulumisia. tän ymmärtää täysin väärin.

- krista -

Aavistin totuuden, sain totuuden. Sain koko elämän paskan uudelleen niskaani.

2011-08-20T19:27:00.004+03:00

EDIT// 26.8.2011
kävinkin terapiassa tänään vaikka ilmotin ensin etten mene. Seinätkin helpottaa enemmän. Taisin saada luvan syödä, toipua että saisin apua ilman että ensin laihuttaisin...kauhee kiire mulla oli puhua kaikki mitä mielessä oli kauheella kiireellä.Mutta helpotti koitan kirjottaa joku päivä.

edit// 25.8.2011
uusi teksti tulossa lähiaikoina, kunhan en olisi näin väsynyt että siihen saisi jotain järkeä. kirjoitan sitte joskus kun siinä on jotain järkeä, tällä hetkellä ei riitä voimat eikä kiinnostus koko blogi maailmaa kohtaan..ei tunnu just nyt yhtään kivalta kirjottaa kuulumisia nettiin.

22.8-23.8.2011 kello:01:30
neljäs yö putkeen kun en nuku en oo kertaakaan ollu vielä näin hereillä kun nyt oon. En nuku edes päivällä tuntiakaan en tajua kuinka enää pysyn ees tolkuissani. mistä sain virtaa toimia tänään näin paljon tai no eilisen puolella..pitääkö tässä tulla hakatuksi, nuijjanukutus vai vetää itensä hirten ennenkuin saa unta?!?! mulla leviää pää.
----------------------

Perjantai oli aika rankka päivä, olin koko edeltävän yön valvonut ja lopulta tyytynyt paniikissa hakemaan kaapista 80% viruvalgeeta lasillisen limpparin kera,että saisin nukuttua ja oltua seuraavana päivänä jossain kondiksessa kun oli menoa.

Pitkän Perjantai aamun jälkeen raahauduin sairaalalle kaato vesisateessa saakelin pitkän matkan kautta voimattomana, menin kolmelletoista vain hetkeksi jotta menen siitä ravitsemussuunnittelijalle 12:00 ja odotan kahden avohoito ajan. Ravitsemussuunnittelijalle mennessä tiesin melkein jo miten kahdelta menevä aika menee ennalta arvattavaahan toi on jo. Ravitsemusuunnittelija oli eri joka ennen, tämä ujo tyttönen istui tuolin takana ja kysyi mitä syön, mitä määriä jne. Sanoin että tarttisin jonkun pohjan suunnitelman miten syödään normaalisti kun mulla ei ole enää itellä yhtään mitään käsitystäkään siitä.

Olin yhteistyö haluinen ja valmis vastaan ottamaan mitä sieltä nyt tulisi nokan eteen ainakin kokeilu mielessä mutta yllätyin kun hän ruokailuistani kyseltyään sano että tehäänkö listaa. Ravitsemusuunittelija kysy minulta mitä ja minkäverran laitetaan ja mihinkä aikaan tähän listaan..vähän outo fiilis enkä tosiaan tiennyt mitä minkä verran niin kysyin siltä apua...lopulta se tulosti tietokoneelta sen listan mulle missä on 5 eri erässä se suunnillen 1-2leipää ja pari omenaa päivässä lista. Kysyin onko se normaali terveellinen määrä vai liikaa, syökö ihmiset näin. Sain vastauksen että ravintoaineet ja määrät on sellaisia kun mun ikäisillä on ja koko päivän tuo edellä mainittu määrä on se mitä mun ikäiset syö päivässä. Että kokeile sitä ja kato miten suju....Vaikka mä en tajuakkaan näistä yhtään mitään mä pidän tätä itekkin outona ja odotin hieman jotain muuta.

Palasin odottamaan kahdelta olevaa avohoito aikaa joka meni aivan perseelleen. Tokihan oon kiittollinen siitä että minulle vihdoin kerrottiin jotain rehellisesti eikä yritetty syöttää pajunköyttä mutta tilanne ja aika ois voinu olla toinen. Yritin puhua sanoa selittää mitä tarkoitan parhaani mukaan siinä kamalassa tilanteessa, tajuttoman väsyneenä...yritin kertoa puhua selittää mutten ilmeisesti osannut. Mullahan on tietyissä tilanteissa erittäin erittäin huono ulosanti ja varsinkin jos yritän mahdollisimman rehellisesti avoimesti selittää asiaani tilannetta tms. hoitotaholle ylensä mun ulosanti kusee siinä vaiheessa niin pahasti etten itekkään pysy mukana miten saisin selitettyä asian järkevästi toiselle osapuollelle että hänkin ymmärtäisi sen niinkuin sen tarkoitan. Siitä syystä aikanaan työkkärissä, tai jossain muualla pysyin puhua asioistani aina ymmärrettävästi helpommin kuin sairaalalla jossa ennen kävin.

Niin yritin todela väsyneenä puhua ja kertoa toivottomasti asiaani tällä kertaa järissäni, rauhallisena yritin kertoa ja puhua. Sanoin että mulla on sellainen tunne että mun kanssa on luovutettu sairaalalla...kaikki on vihaisia mua kohtaan ja ovat luovuttanet..sain rehellisen vastauksen, ainoan rehellisen vastauksen. Niin kaikki on luovuttaneet mun kanssa, kuten se avohoitajakin ja että mun on ihan turha yrittää puhua asioita siinä silleen kun ne on kuultu ennenkin ja mitä vitun peliä mä pelaan. Aivan. Entinen hoitopuoli on luovuttanut kaikki siellä, turha siis enää edes yrittää saada apua tai kertoa mitään, ei ole edes mitään missä kertoa joten se siitä. Tilanne olisi voinut olla toinen ja aika toinen jossa tuo rehellinen suora asia mulle sanotaan. Toisaalta miksei sitä voitu sanoa aijemmin? miksi piti väkisellä yrittää jos on kerran luovutettu? miksi piti kiusata. Sen olisi voinut kertoa aijemmin.

Enkä kertaakaan ole ymmärtänyt mitä ne meinaa mun pelin pelaamisella..en osaa pelata mitään peliä. tää on kuin painajainen josta odottaa heräävänsä..muttei herää..aina vain lisää paskaa tai pahaa oloa, vihaisia ihmisiä, loukattuja ihmisiä, pahaa minkä teen jälkeeni pahaa mitä saan aikaan pelkästään olemalla. Eikö tämä jo riitä kohta 23v ja kaikki on mun syytä kaikki paska on mun syytä, teen vain virheitä, en osaa mitään oikein, muut ilkeilee ja luo mulle vain lisää paskaa oloa sitä kohtaan millainen ihminen mä olen...enkö saa jo mennä :'( enkö vois jo mennä, enkö oo jo kärsiny tarpeeksi..tiedän tekeväni vain tuhoa, ja paskaa olemassa olollani, satuttavani itseäni ja muita se on vain helpotus kun annatte mun hävitä..

Koska se uskomaton paha olo, siitä tilantesta...täysin yksin jätetty hylätty millään ei oo enää mitään väliä, kukaan ei oikeasti auta enää, mun pahaa oloa ei kukaan tajua oon yksin tässä maailmassa täysin, aiheutti sen että väsymys ja tilanteen jälkeinen paha olo tuli yhtenä könttinä mun sisältä, pisti mut kävelemään pihalle ja istuutumaan maahan voimien mentyä itkemään ja tärisemään paikallaan siinä maassa, luulin toki istuvani pyörätiellä mutta istuinkin ilmeisesti autotiellä koska linkku ilmeisesti teki äkki stopin ja tööttäsi mulle jonka jälkeen nousin todela todella kiireesti pois paikaltani ja meinasin saada sydärin säikähyksestä aidosti vahingossa istuin tiellä.

Ohi ovat seuraavat:

- kaikki tutut ja kaverit menneet on.

- kaikki läheiset vanhempia myöten menneet on.

- ketäs jää...ootas..joo pöpilän porukka.

- oho joo 19.8 nekin menneet on.

Ketä jää? Ei ketään vain krista. Mihin kristasta on?

- ei kouluun. Ei töihin. ei ihmisten ilmoille.

- ei nettiin, ei arkisiin asioihin. ei elämäänkään.

Miksi olla enää olemassa?

- ...uteliaisuus? mielenkiinto tulevan lisä paskan odotus? Niimpä. ei mikään.

Tässä maailmassa ei ole yhtään mitään enää miksi minun pitäisi olla täällä, voin sanoa että tää tunne on aivan kamala, lamaannuttava ja pelottava. täällä ei vain ole ei yhtikäs yhtään syytä olla enää.

Tietenkin se on se mitä olen toivonut että sairaalan pöpilät jättää mut rauhaan antaa mun vaan olla ja kadota pois. En tiedä. Ei mulla tee mitään. En osannut edes apua ottaa vastaan sain vain paskaa niskaan kun yritin, anteeksi en osannut. Tein virheen,virheen, virheen ja lopulta sain paskat niskaani. Mahtavaa. Eipähän tahriinnu tämä asunto enää enmpää mihinkään pöpilän asioihin. viimeiset paskat on mun niskaan nakattu. en edes tiedä miten paljon virheitä tein, mitä paskaa niskaani vielä saan perästä mutta kyllä olen niin tyhmä paska että 2008 aloitettu avun hakeminen ei onnistunut kun joku on niin tyhmä etei se osannut ja se loppui 19.8.2011. Oikeasti ohi, turha ruikuttaa.

Totuus sattuu mutta helpompi kestää kuin paskan puhuminen.

En ymmärrä miksi piti yrittää syöttää sitä pajun köyttä ja vääntää asiat täysin päinvastoin kuin ne todellisuudessa on. Sanon nyt ihan rehellisesti ja suoraan kuten ylensä mutta tästä en yleensä kirjoita. entinen hoitotaho eli sairaala vs. minä. Miksi piti kääntää niin ilmiselvä ja täysin nähtävissäkin oleva asia niin päin vastoin kuin se on, yritettiin vääntää minusta sitä sekopäätä jolla katoaa todelisuus. miksi piti yrittää vääntää se tosiasia ja näkyväkin fakta täysin päinvastoin kuin minun lihomiseni,laiskistumiseni ja syömiseni? mun päähän ei vaan mahdu, miksi entisen hoitotahon piti yrittää viimeiseen asti vääntää nähtävissäkin oleva tosi asia ja fakta näin päinvastoin että kehtasivat väittää että oon laiha enkä syö tai juo.

Ei mun päähän ei järenkään kanssa mahdu sitä miksi ne yritti syöttää tuota pajunköyttä minulle. En yleensä kirjoita tästä tänne mutta tulkoon, varsinkin kun minusta huomaa valitettavasti myöskin ulospäin sen että olen lihonut, että syön koko illan kolmesta eteenpäin ja olen laiskistunut etten jaksa käydä lenkillä. Tuntuu niin uskomattoman pahalta olla tämän kokoinen tänä päivänä, lihavampi kuin koskaan eläissäni, syödä enemmän kuin koskaan aijmmin, olla näin laiska...tää mun elämä on yhtä helvettiä siksi päivä toisensa jälkeen, enkä iltaisin jaksa tai voi tehdä mitään syötyäni enkä öisin saa nukuttua mahani vetäessä itsensä hirteen. Mutta miksi helvetissä nämä sairaalan pöpit yritti syöttää pajunköyttä, puhuivat paskaa että asia olis toisinpäin etten söisi tai joisi ja olisin laiha. Miksi näin ilmiselvä ja realistinen asia piti yrittää kääntää toisinpäin ja vielä kaiken lisäksi yrittää saada mut uskomaan sitä paskaa.Tähän hulluun ei toi temppu purrut. Mä sanon sen täydestä järestäni ja koiran hengen kautta että tää mun mainitseva asia on täysin totta valitettavasti.

Minä en ole niin typerä että vaivaisin enää tämän jälkeen päätäni sairaalan asioilla, enkä ole niin tyhmä että yrittäisin saada sieltä enää minkään näköistä apua kun varsin selväksi se tehtiin että se on ohi. Enkä ole niin tyhmä että menisin enää edes käymään missään. Ei ihan sama oikesti, toisaalta parempi näin en kitise sain totuuden ainakin jostakin. Ei ole mun asia enää. Katotaan sitten kun saldo aukee uudelleen asioita.

Mä saan tehdä ihan mitä mä haluan, omalle elämälleni.En ole tilivelvollinen kenellekkään omista menoistani tai tuloistani, voin hypätä junaan tai bussiin milloin vain niitä menee ja lähteä johonkinkin, irtisanoa tän asunnon ja myydä huonekalut pois, muutta muualle..tai kuolla se ei kuulu kellekkään, tietenkin onnittelu kortit vois jättää toisille Onneksi olkoon vihdoinkin se mitä on odotettu kuin kuuta nousevaa päästiin eroon kristasta. Turhauttaa niin paljon. Voisi vain kadota. Ihan kuin sairaalalla käynnit katosin en käynyt enää missään en vastannut puheluihin se kova vihainen tiiliseinä satutti ja turhautti mua enemmän jos kävin sen lähelläkään siksi oli helpompi kadota. Sama pätee ehkä nyt, on helpompi kadota. En puhu tästä sekunnista tai just nyt katoamisesta vaan yleisellä tasolla. En tosiaan oo niin tyhmä että ilmoitan tänne heti samalla sekunnilla kun katoan ja kerron yksityiskohtaisesti mihin menen.

Tää vuosi 2011 on näyttänyt mulle paremmin sen faktan että minä en kuulu tähän maailmaan kuin mikään aijempi vuosi. Olen tehnyt niin paljon tuhoa olemalla olemassa, niin paljon vahinkoa, satuttanut, tehnyt virheitä kuin koskaan aijmmin ja kaikki tämä sillä että olen yrittänyt elää, olen elänyt enemmän kuin ennen. Mikä virhe!

Nyt vois juoda pään täyteen että vois jollaki konstilla saaha nukuttua ees seuraavana yönä...alkaa olla vähän känninen olo kun valvoo valvoo valvoo..en käytä alkoholia en oo juonu sen jälkeen ku keväällä join enkä nytkään haluais mutta haluaisin nukkua!!! pilkun viilaajille et joo to-pe yönä sen lasillisen limppari sekotusta..

Kaikki on totta mitä olen yrittänyt ihmisille jauhaa vuosikausia ne uskalsi vihdoin sanoa sen totuuden.jep ja nyt itken..parempi lopettaa tähän tää kirjotus.

blogin jatkosta en tiedä. loppuu tai ei. Katotaan sitten miten käy. twitteri kuoli jo.

- krista -

loputon ralli.ja aito luovutus.

2011-08-19T11:26:00.003+03:00

Edit lopussa! 15:00 edit.

Blogissa on aika hiljaista vaihteeksi, suurin syy siihen on toimimaton netti, tähän muuttaessani netti ei ole enää pelittänyt juuri lainkaan vaikka ihan keskustassa olen, kauempana asuessani toimi paremmin. Toinen isompi syy blogi hiljaisuuteen on se etten osaa aloittaa tekstejäni, on kyllä paljonkin asioita mitä mietin voivani kirjoittaa netinkin puolelle mutten saa näistä ymmärrettäviä kuin itselleni ja tyydyn kirjoittamaan ne toiseen blogiini tai paperi päiväkirjan sivuille. Sekä se että rajoitan melko vahvasti sitä mitä kerron netissä ulos itsestäni on hankalaa kirjoittaakkin, sekä tietenkin se etten jaksa tätä blogi elämää oikein enää.

Mietin viimeyönä valvoessani ja kuunnellessani keskustasta kantautuvia ääniä ja ikkunalautaan ropisevaa kaatosadetta, kuinka väsynyt ja uupunut olen turhauttavaan sairaala ralliin tonne mäelle. Huomasin kuinka mä en oikeasti saa ymmärrystä, tukea, enkä apua suurimpaan ongelmaani. Ei sitä kukaan oikeasti ymmärrä, oikeasti kuule, näe, tue eikä auta. Vastassa on vihaisuutta, tiili seiniä ilman vastauksia, välinpitämättömyyttä. Tai suljetun suljetut ovet ja käytävät. Kuten minä, kuten nekin on luovuttaneet ei kannata tehdä mitään olen toivoton. Lukitaan puoleksi vuodeksi/vuodeksi suljetulle hullujen joukkoon, vastassa vihaisuutta, laitostuminen, ymmärtämättömyyttä. Laitetaan kotiin ja ihmetellään miten se ei pärjää, miten se ei osaa.

Niin siis suljettujen lukittujen ovien sisäpuolella oppii olemaan kotona, yksin, toimimaan ja keksimään yhtäkkiä tekemistä itselleen kun ensin on sen vuoden tekemättä mitään. Olen lopen uupunut ja väsynyt ikuiseen sairaalaralliin mistä ei yksinkertaisesti ole apua syömisvammaani, ei ymmärrystä, vain vihaisuutta tai lukittu ratkaisu ja tekemättömyys.Uudelleen ja uudelleen sama reitti alusta uudelleen. Ei auta. Sairaalaralli ja aito hullujen huone, vaikka kuinka asennoituisi ei se auta, se on turhaa. Luovutettu molemmin puolin.

...viimeisin tarkkailujakso pilasi taas jälleen kerran kotona oloni. en osaa kuvailla sitä mutta kodistani tuli tavallaan taas miten sen sanoisi hullujenhuonella tahrautunut.

Tähän vielä sanoen, olen väsynyt olemaaan ääni sille mikä ei mene oikein, ääni sille mitä muut eivät välttämättä sano ääneen mitä puhutaan keskenään muiden samaa kokeneitten kanssa. olen väsynyt olemaan se joka valittaa, kohtaa itse jokaisen vääryyden ja väärin tehdyn asian ja se joka urputtaa sen ääneen. eikö kukaan muu mainitse niitä. Ehkä parempi vaijeta, aivan kuin vaikeni tarkkailussa ollessani hymyä huuleen ja puheet juuri niinkuin sen täydellisen koneen pitää käyttäytyä. Liian avoin, ei ole olla opin sen kantapään kautta kun eräs hoitaja teki omat johtopäätöksensä mun pahasta olosta heinäkuun lopussa ja teki hyvin selväksi ettei minulla ole syömisvammaa, eihän siitä saa puhua, huomata, tehdä mitään kun sitä ei ole. Turha pyytää apua sellaiseen mitä ei ole. Tai vaihtoehtoisesti minulta kysytään miten minua muka voisi auttaa...sanoisin jos tietäisin mutta mitä te hullulta kysytte umpihulluksihan mut on jo leimattu. Vaikeneminen on helpoin reitti selvitä elämästä ilman ikuisia väärinkäsityksiä yms.

Kyllähän ne sairaalalla voisi kertoa sanoa päin naamaa sen faktan jonka itse niin hyvin tiedän, ja tiedän heidänkin tietävän, näkevän huomaaman mutta kukaan ei uskalla rohkene sanoa suoraan minulle vasten kasvoja että kyllä sä olet lihavammassa kunnossa kuin koskaan olet ollut. Pahinta siinä on valehtelu, jos ei voi sanoa suoraan sanoisi edes kiertoteitse eikä yrittäisi valehdella asiaa toisenlaiseksi kuin se on. Minä nimittäin tiedän sen itsekkin että olen lihavammssa kunnossa kuin koskaan aijemmin.
Elämänihän pyörii kaupan, ruoan, läskin, vaakan ympärillä eikä voimat riitä siihen että jaksaisi kävellä liikkua lenkkeillä vähemmästäkin paisuu kuin pullataikina kun istuu/makaa koko päivän sohvalla tuijottamassa frendejä, yrittää tehdä jotain ja voimat loppuu täysin.

Yritinhän minä käydä lenkillä, imuroin koko ison asunnon ja menetin voimani niin pahasti etten jaksanut koko päivänä yhtään mitään muuta. Sinäkin päivänä kun kävin os13:sta, en jaksanut yhtään mitään muuta koko päivänä ja seuraavana päivänä olin niin väsynyt etten yksinkertaisesti jaksanut liikkua enää mihinkään suuntaan. Olen todella laiska, lyllyvä ihrakasa se tavallaan jo myönnettiin ton sairaalarallin päässäkin.

Keskittymikyky lähti kävelemään.
..ottaa päähän tää saldorajoituskin, joku 2000luvun alussa hommattu liittymä jossa on saldoraja 20e, joo hei oon kohta 23v ja mulla on saldo kiinni 25päivään saakka. Mahtavaa pitäs hoitaa asioita tai soittaa johonkin tai ilmottaa jotain niin ei voi. Hampilekuri pitäs perua, pitäs käydä paikanpäälä näköjään perumassa, kun ei voi soittaa.

Saldo kiinni, netti ei toimi, valitan muten raivostu totean mutten kiukustu ei toimi ei voi mitään kattoo joskus toiste, ei lainkaan mulle normaalia käytöstä kolmatta/neljättä kuukautta putkeen näin tasainen, raivostumaton toisten raivareita sivusta katsova ahistuksissakiukustuessakin meni vaan..jotain on taas tapahtunut mun päässä.Taisi olla ennen kesää pöpilässä maatessani tekemättä mitään kun mietin miten älytöntä kaikki se raivoaminen ja tavaroitten viskominen on, se viimeinen raivari miten häpesin sitä heti sen jälkeen, miten hullulta kaikki se tuntui ja turhalta, kai sen aika on ohi, i hope so.

keskeytän kirjoittamisen 19.8.2011 kello 06:30

Jatkan 11:00

Se mihin kaikki jäi kaikki kuumuus ja tuskanhiki, unettomat yöt ja kännykkä kädessä kulkien joutuuko soittamaan piipaan nyt vai kohta, pökräämään rappukäytävään tupakalta sisään tullessaan, tärisemään ja vaappumaan ympäri asuntoa, se kaikki jäi siihen erään viime viikon keskiviikon ja torstain väliseen yöhön kun pitkästä aikaa kuukauteen tuli tippa kädessä edes vähän viileä, tärinä katosi, huimaus katosi, se katosi viikonlopuksi. Kävelin maanantaina auringon paistaessa kotiin hullujenhuoneella tahraantuneena kotiin ja kaikki se sama jatkui taas mutta lievänä niinkuin heinäkuun keskivaiheilla enkä tiedä siihen syytä.

Kipeä, tuskanhiki unettomat yöt, heräily, tärinä, huimaus, pökräys puhun, kirjoitan mutten muista mitä aloitan puhumaan, muistelen mutten muista, taasko kaikki jatkuu samana meneekö tää taas samaan pisteeseen kuin viimeksi? nopeutettuna jaksona tällä kertaa.

Monta yötä putkeen, nukahdan puoleksi tunniksi ja herään säpsähdykseen monta yötä peräkkäin sama painajainen vainoaa minua kummallisuudellaan. Sama uni jatkuu yö toisensa jälkeen yhtä lyhyenä yhtä samanlaisena kuin aijemmin pääsemättä eteenpäin. Unessa vanhempien entinen naapurin taksikuski mies soittaa minulle just töihin tulleena ja just valmistuneena sairaanhoitajana ja kertoo kuinka hän on just vaihtanut taksikuskista ammatin sairaanhoitajaksi ja soittaa minulle kertoakseen että mun sydän voi pettää koska tahansa että pitäisi tulla sairaalalle ihan kohta. Herään juuri tuossa säpsähdykseen uni jatkuisi mutten pääse eteenpäin se jatkuu samanlaisena yö toisensa jälkeen. Pelottavintta kaikessa on se että unessa päivä, aika kellonaika on täysin samat kuin herätessäni unesta ja uni tuntuuu niin todelta kellonaikoineen päivämäärineen että joudun tarkastamaan puhelimeni onko joku oikeasti soittanut minulle vai olihan tämä unta.

Vaikka teksteistäni ja twitter päivityksistäni voi saada sen kuvan että olen sekaisin kuin seinäkello tai hullu pahoinvoiva tms. Ei se ole totta. En ole sekaisin, tai hullu, en ole masentunut tms. En ahistunut tms. Mun suurin valloillaan oleva ongelma on nyt tää syömisvamma joka vie mua en kuule enää kahta komentajaa en ole kuullut aikoihin tiedän vain sen miten toimin. Se vie vie eikä mikään voi pysäyttää tätä mahtavaa voimaa, siksi krista on niin lihavassa kunnossa, siksi se ei jaksa. Olen väsynyt, uupunut, voimaton, en ole tässä vaan syömisvamma on valloillaan ja läskit lyllyää todellisuudessa. En ole itsetuhoinen ainakaan suoraan en tiedä miten toimintani muuten tulkitaan. En jaksaisi tätä mutten osaa mitään muutakaan. Ymmärsiköhän tuosta kukaan mitään.

Pitkä viimeyö, pitkä aamu, pitkä päivä, kamala pääkipeä. Ei oikeasti mitään mikä väsyttäisi kotona, ei mitään mikä a uttaisi saamaan unen päästä kiinni nukahtamaan (muuta ongelmaa ei ole kuin nukahtaminen) ei tenoxia ei melatoniinia. Otin särkylääkkeitä epätoivossani että saisin unta, ei auttanut, kiersin kotia ympäri ei unta, löysin viruvalge 80% pullon pohjat ja otin lasillisen sain nukahdettua ainakin sen puoltuntia mutta se oli siinä. Olisi niin paljon helpompaa jos olisi itellä kotona unilääkkeet ei tartteis stressata että ne loppuu mutta ei kun kaikki pitää tehdä vaikean kautta. Ite kyllä tietenkin suostuin taas kaikkeen kkun vaihteeksi mut on ymmärretty väärin tai oon höpöttäny omiani.

Kamala väsymys ja tärinä, huimaava olo, tuntui että sairaalalle on pidempi matka kuin kauempaa mistä ennen kuljin kun kävelin sateenvarjon kanssa suoran tien toisesta päästä toiseen 12:00 on ravsuun ja kahelta toinen juttu ei jaksais olla täällä, päätäkin särkee ja on ihan sairaan kuuma.

eilen sentään näin erästä lapsuuden melkein naapuria joka oli rinnakkaisluokalla ala-asteella, käytiin kahvilla keskustassa ja juteltiin en luota mutten ole hiljaa vaan puhun, ihan mukava reissu mutta kamala huonous iski kesken koti matkan ja koko reissun ajan läskiahisti halusin vain piiloutua isompiin ja isompiin vaatteisiin. Eikä minusta näe kuulema enää lainkaan että olisin ollut joskus ujo.

En jaksa enää istua pitäisi päästä maate. Pää on kipeä.

Vaikenen.
pahoittelut sekavasta tekstistä jossa on ihan liian monta asiaa kerralla mutta tää nyt on tuttua minua.

- Krista -

edit// 15:00

kuten kirjoitin aijemmin arvelevani että hoitotaho on luovuttanut, olin oikeassa se on luovuttanut. En tule enää vaivaamaan asioillani heitä en ketään heistä en aijo sanoa heille kellekkään enää mitään asioistani kerran se on turhaa kun kaikki on oikeesti luovuttaneet. Ehkä minäkin vaikka jossain syvällä sisällä en ole, en kai muuten tässä istuisi mutta muut on luovuttaneet. Kiitos ja hei. Turha pyytää apua. Kiitokset avohoitajalleni joka sanoi totuuden siitä että ne on luovuttaneet ja vihaisia kaikki mulle koko hoitotaho on luovuttanu kuten myös hän. Kukaan heistä ei ymmärrä että mun avoimuus ja tää kaikki mtiä teen on avunpyyntöä mutta vastassa on aina vaan vihainen tiiliseinä sama ralli..ne ei ymmärtäneet 2008-2011 ja the end. En saanut apua mut leimattiin toivottamaksi ja kaikki on ohi.

Ei ookkaan ollu näin pahaa oloa vielä tänä vuonna kertaakaan kun tuli avohoitajan käynnin jälkeen, vanhemmat meni, kaverit meni, elämä meni, koira meni. Mulla ei oo enää yhden yhtää syytä olla olemassa ei yhtään syytä enää..mikä vitun peli? mistä pelistä noi puhuu saatana.
Kiitos tyhjästä. Miks ees yrititte pitää mua missään sairaalassa jos ootte luovuttaneet oisitte tappaneet niin oisin säästyny vähemmältä. Oisitte myöntäneet sanoneet suoraan aikanaan että ootte luovuttaneet oisin säästyny niin paljolta.
Kai tää on mun aika kuolla nyt...mitä tässä enää turhaa kärvistelemään. Lopun alku. viimeistä kertaa mut nähtiin sairaalalla tänään viimeistä kertaa avasin suutani ja yritin pyytää apua viimeistä kertaa yritin selittää mitä tarkoitan ja puhua suoraan turhaan. Olen yksin, täysi ilman suuntaa vailla ja kohti kuolemaa haluaisin nähdä parempaa muttei ole mahdollisuutta ei mulla keinoa....ei syytä jatkaa...ois ees yksi syy..muttei ole yhtään...mua pelottaa...

Kokemus sekin on istua sairaalanmäelä keskellä autotietä linkun töötätessä mua eestä kun itkin ja halusin jäähä alle. Josko täältä lähtiessä saisivat viimeisen makupalan minusta - pääsisivät viimeistään siihen mitä ne on kaikki vanhemmatkin aina toivoneet odottaneet kuin kuuta nousevaa. Annanko vihdoinkin kaikille sen päätöksen annan nille sen mitä mm. mun vanhemmat on odottaneet kohta 23v odottaneet että niille tulee se viimeinen helpotus se tieto että vihdoinkin vihdoinkin kaikki on vapaita kristan paskasta! Kun katoan.

En saanut oikeasti apua sairaalalta kajaanista. Kolme vuotta yritin muttei mua koskaan ymmärretty, ei ymmärretty että muutun, tarviin aikaa ja uusia yrityksiä ei..kokeillaan kerran ja se on siinä kun ei onnistu ei onnistu myöhemminkään krista ei muutu eikä ota opiksi. Aivan.
Keväällä 2008 aloitin ja elokuussa 2011 lopetin.

Jos mä saan maanantaina jonku kiinni sairaalalta meen puhumaan sen viimesen sanan ja selvittää tän koko jutun nyt alusta loppuun et mitä tolla pelillä meinataan ja onko kaikki luovuttaneet ja mitä mun pitäs tehä toisin. Toisaaltahan tää on just mun unelma sanottiin totuus mutta se sattu helvetisti ja just pahimpaan aikaan ne luovutti ja sano sen kun olin käyny jo ravsuunnittelijalla hakemassa laihutusllistan mitä pidin tyhmänä itekkin. Että miten mun pitäs toimia ttoisin tehäkkö just pilkulln niinkun ne sanoo vaikkei voimat riittäs? vai mitä mun pitäs tehä toisin..tuntuu siltä et mut on hylätty täysin kaikkialta..

en mä voi itelleni mitään en mä tee asioita tahallaan vaan sairauttani en kiusallani. En mä tahallani halua apua ja yritä puhua sanoa kertoa kirjoittaa selittää mitä tarkoitin..tää asia on selvitettävä. Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta hienoa pallottaa päivä os13:sta ei voi syödä ja tulee liikuttua eli laihtuu, toisaalta se ei oo hyvä jos meinaa elää, aina kapina aina suutun jostain tosin tälle mun herkkyydelle on tänään syy se etten saa nukuttua..että näin jäin sitten täysin vailla apua. En tiiä mutta avohoitajan sanat satutti ihan helvetisti niin paljon että olin valmis jäämään sen linkun alle. En oo syöny koko päivänä mitään...
Ton rav.suunnittelijan listan mukaan mun pitäs elää päivät suunnilleen yhelä leivällä ja kahella omenalla per päivä...
-----------------------------------------------------------------------

Luettavissa toistaiseksi.

2011-08-15T16:40:00.004+03:00

18.8.2011 twitterissä kuulumisia (poistan koko twitterin lähipäivinä käytöstä kokonaan).
kirjoitan tekstä joku päivä kuhan jaksan on läskillä lyllymisessä niin paljon muuta tekemistä plus mun netti ei toimi, kun muutin tänne missä nyt asun, on netti tominu ainoastaan gprs yhteydellä ja mokkula vihreellä valolla, yhen sivun aukemiseen menee koko päivä nii en oo jaksanu kirjottaa isosti.Aika outoa ku joen toisella puolella mokkula pelitti ihan täysillä nopeuksilla kaukana keskustasta (maksan täydestä nopeudesta mitä verkosta saa) ja täällä ihan keskustassa ei pelaa..toivottavasti se ei oo ton ison kirkon syytä mikä naapurissa paukuttaa.
Näytelmä jolla pääsin ulos osastolta puhuen mitä ne haluaa kuulla, käyttäytyä niinkuin ne haluaa että kone käyttäytyy onnistui hyvin mutta mä en yksinkertaisesti kestä itteäni nyt yhtään.
enkä käy missään os.13:sta istumassa tyhjää toimitamassa koko päivää.
Twitterissä ---> tuolla reunassa on kuulumisia saa isommasti auki kun painaa tuosta twitteristä
netti katkes välisstä...

------------------------
alkuperäinen teksti:

Kuten varmaan ootte huomanneet blogi oli kiinni to-ma välisen ajan.
Kirjotin twitteriin muutaman päivityksen blogin kiinni ollessa.
Torstaina tai keskiviikkona kirjoitinkin että jäin osastolle ja illalla menin
pyörätuolilla tiputukseen päivystykseen missä menikin ilta-yö ja seuraava aamu.
Sieltä oli aika sisätauti lääkärille joka ensin oli päästämässä mut kotia mutta
soittikin eteenpäin ja hoitajat alko valua mua kohti sisätautipolilla, arvasin jo
mitä tuleman pitää. Tarkkailuun osasto12:sta mutten pään sekoamisen takia tällä kertaa
kun sekasin en ollu missään vaiheessa vaan sen takia että fyysisesti voin niin huonosti

Kuhan olla öllötin osastolla to-ma välisen ajan tarkkailussa ja yllätyin
kun multa kysyttiin tarkkailu ajalle että haluanko pihalle..ja pääsinhän minä hoitajan kansa
ikinä en oo noin järissäni ollu osastolla :). Fyysisesti huono olo oli alkuviikosta ja
pitempäänkin muistiki poissa lyhytmuisti siis. Tippa autto.

aika meni yllättävän nopeasti ja kivuttomasti rauhallisesti omana ittenäni ollen.
Katoin telkkaria ja olla öllötin. vieraitakin kävi pari ihmistä.
Kyllähän ne kaikki näki etten mä sekasin oo.

Maanantai kello 11:00 koitti ja hoitokokous tuli pelkäsin että joudun pakkohoitoon
jollakin ihmekonstilla taas vaihteeksi mutta vapauttavat paperit tuli. Käyn päivisin
toisella osastolla nyt pallottamassa niinkun viime viikolla oli jo tarkotus
ja muuten oon kotona plus käyn pari kertaa viikossa juttelemassa avohoitajan kanssa.
Muistin kysyä sen mitä oon pitkään miettiny et pitäs kysyä ratsastusterapiasta, missä
kävin yhen kerran sillon kesän alussa että onko se unohettu kokonaan.

Puoli neljältä kirjoiin nimen paperiin ja kävin kysymässä saanko mä lähtä nyt vai? :D
En oikein osaa tollasia vapauttavia papereita ja osastolta lähtemisiä,
tais olla eka kerta kun sain tarkkailun jälkeen vapauttavat paperit :) ja sain lähtä.
Tarkkailulähetteessäkään ei lukenu mitään että olis nuppisekasin.

toivotin toisille hyvät jatkot ja astuin ulos osasto12:sta vähän oudossa tunnelmassa
kun on tottunu et aina on pakkohoito päällä ja nyt pääsee pois. Aurinko paistaa,
kassi kädessä sama hymy huulilla kuin koko tarkkailun ajan, vapautunen tunteen
vallassa krista käveli omaan kotiin ja tuumasi että omakoti kullan kallis :)
Oli ikävä kotia ja tuota maisemaa.

Laitoin blogin kiinni et jos minä en pääse koneelle ei mee kukaan muukaan
mun blogia lukemaan, oli todella helpottava olla ilman blogia
Vakava harkinnan paikka jos vaikka jättäs tän siihen entiseen elämään.

Ke-Ma tuli oltua sairaalassa, os12:sta ei ees eka sisäänkirjotettu
sit päivystykseen tippaan ja siitä sisätauti polille lääkärille aika
ja siitä tarkkailuun osasto12:sta ja nyt kotona lyhkäsesti.
Pitäs lähtä kauppaan.Keskiviikkona isä tuli et on käyny mulle muka kaupassa
no tuota jos toi on isän käsitys kaupassa käynnistä niin huhhuh...millä se elää.

sanon tämän vain kerran kirjoitan tämän vain kerran enkä halua tästä mainitavan tai tähän mitään kommenttia.En aijo puhua, kertoa tai sanoa tästä enempää. Vaikka ehkä olisi mielenkiintoista elää kattoa mitä paskaa tulevassa on luvassa, tein päätökseni silti jo kaun sitten tänä vuonna joskus alkuvuodesta tai jopa viime vuoden puolella, huomatessani miten kaikki menee. Kukaan en edes minä voi auttaa itseäni, päätin kauan sitten konstilla tai toisella lähden täältä viimeistään syksyllä joko oman käden kautta tai jollain muulla keinolla. Minä en halua pyörittää tätä elämää, elää tässä yli 90kg näyttävässä ja tuntuvassa kehossa, vuodesta toiseen samassa paskassa. Kukaan ei voi auttaa mua, puhua tai kirjoittaa minua tästä ympäri. Minä en edes halua. Oli edessä kärsimystä, tuskaa tai helvettiä se kaikki on sen arvoista että teen sen katoamistempun ja katoan tästä helvetillisestä loukusta nimeltä elämä, oli se loppu kuinka tuskainen hyvänsä.
Tarkkailu aikana eräs hoitaja joka vähän niinkuin oli omahoitajani aikanaan puhui viimeisenä tarkkailu päivänä pihalla että tsemppaanko esitänkö että pääsen pois..hän näki lävitseni sen näytelmän roolin läpi. Puhuin ja hymyilin itseni ulos, puhuin juuri niin kuin arvelin niden haluavan kuulla, hymyilin maskin takaa yleisissä tiloissa, olin varpaillani, näyttelin aivan jotain muuta kuin olin. Ajatuksena vain se - kunhan selviän tästä tarkkailusta kotiin, kunhan teen tämän noin ja noin ja pääsen kotiin kaikki on hyvin kunhan enää päivä kaks. En tiennyt osaavani esittää, puhua, näytellä niin hyvin. Samalla kun päiväkirjan sivut täyttyivät ihan jostain muusta.
Minä en halua, en aijo mitään muuta kuin kadota. minun päätäni ei käännetä, mieltäni ei muuteta, eikä minua saa eikä voi auttaa. Minä en halua enkä aijo mitään muuta.
Asiat etenevät suunnitelman mukaan syksyn lähestyessä tuskaisten öiden kera. Valitan ja ulisen oman mieleni mukaan vaikka en halua apua, en halua muuta, haluan kadota kärsimyksen kautta ulos tästä kehosta.
Tätä ei muuteta, peruta eikä tehdä muuta. Mainitsinkin muistaakseni asiasta jo alkuvuonna. Jouduin esittää, näytellä ja teeskennellä, joudun yhä mutta selviän se ei kestä nyt 24/7. Piste. Tähän ei mitään lisättävää.
Ainoa asia mistä olen yllättynyt on kuinka hyvin osaan esittää näytellä ja piilottaa todellisuuden, valehdella ja vaijeta myöskin netin ihmellisessä maailmassa.

jos blogini jatkuu se jatkuu kohti viimeistä pysäkkiänsä valituksineen muineen. Kiitos ja piste.

vitun idiootti se turpa kiinni! paljastin aamulla avohoitajalle joka tuli vastaan yllä mainitsemastani asiasta...se piti pitää omanatietona.
ja fysioterapeutti vois ottaa ne silmät käteen kun tää tyttö on sika!

en kyllä tuu huomenna os13:sta täällä ei tapahtu yhtään mitään eikä täällä oo ees ketään. Aika menee paljon nopeampaa kotona kun täällä istuen ja tuijottaen seinää saatana.

väliaika tietoja

2011-08-10T22:37:00.001+03:00

eilen illalla ja sitä edellisenä iltana meinasin soittaa ambulanssin tärinä kuuma kylmä sydän muljuaa fyysisesti aivan kamala olo mutta henkisesti ookoo,ymmärsin jopa tilanteeni et fyysistä oloa pitäs korjata mutta miten. En pystynyt juoda, en syödä, en liikkua. tärisin ja sydän muljusi, en jaksa kävellä, en liikkua pökrään vähän väliä. portaat toiseen kerrokseen alhaalta oli aivan liian rankat.
en eläissäni oo ollu näin huonovointinen fyysisesti en ees alkuvuonna..tai sit mä vaan tajuan tän nyt ite päässäni.

eilinen ilta oli kamala yö kamalampi ja aamulla karutottuus paljastui en voi juoda en syödä en liikkua en kuin maata ja täristä sängysssä hiestä märkänä vaikka kämppä on kylmä. en muista tästä mitään enempää. jotenki löysin tieni os13:sta hoitaja tais hakea. yritin sanoa etten voi syödä oksettaa ei mee alas ees juoma ei mee alas. tärisin enkä pysyny paikallaan...seuraava muistikuva on et hoitaja on soittanu lääkärille ja on pakko ottaa paino ja verenpaine ja verensokeri. No ainakin totuus paljastui hoitajille jälleen kerran krista on oikeasti läski. Pyysin apua fyysiseen pahaan oloon ja siihen etten muista mitään en saa syötyä enkä mitään muutakaan...mutta ei auta oon liian painava labrat on kunnossa ei saa apua...
pelkäsin mennä kahelletoista käymään taisin kaatua matkalla pökräsin...kuin myös os käytävällä kuulema oon tehny. tuskissani oksennus tärinän kanssa odotin mitä lääkäri yhen jälkeen sanoo...enkä muista mitä se sano...jotain et voin jäädä osastolle yöksi tai mennä kotiin mut huomenna on verikokeet ja sydänfilmi että sisätautilääkärin vastaanotto..ettei mua ei kirjoteta sisään osastolle - eihän mulla mitään fyysistä oo.

Päätin jäädä osastolle turvallisempaa tässä olossa jäädä sinne kuin mennä kotiin.
Maksain sängyssä en muista mistään mitään, kuumuutta tuskaa ja taju meni maatessa havahuin hereille enkä tiiä miten kauan olin pihalla tärisin vaan sydän hakki omiaan enkä saanu henkeä ja tukehuin kuumuuteen kun toiset väitti et on kylmä huone. Kaikki taas kunnossa arvoissa...mut hoitaja oli soittanu päikkärille ja siitä mentiin pyörätuolilla päivystykseen enkä jaksanu istua meni voimat siihenkin..enhän mä jaksa ees kävellä mihinkään...enkä istua. enkä saa juotua enkä syötyä.

Kädessä on kipeä tippalaite ja vieressä on toi millä voi raahata tippaa mukanaan jaksoin jopa nousta tolpilleni mutta yhä oksettaa tärinä sentään vähän helpottaa. Pääasia et fyysinen olo korjaantus ja jaksaisin elää muutakin kuin sitä " kuolenko tänään oloa " mitä pelkään. mikä on yhä voimassa olo ei oo mikään mieltä ylentävä.
näytän ihan kamalalta en yhtään iteltäni peilistä en mistään ihan kuolleen kalpeelta...en muista koska söin viimeksi tai join en pysty oksettaa yhä...puklin kaikkee ulos mitä yritän pistää sisään...tuskaa kylmää kuumaa..ton nestetipan laiton jälkeen tuli ekaa kertaa pitkään pitkään aikaan kylmä.ja taas on kuuma...
en jaksa istua tässä koneella nyt.

Mulla on itseasiassa ikävä mun omaa kotia ja miten mä himotan kaikkea ruokaa mitä haluaisin syödä mutta oksettaa :( ei oo kiva. tuntuu kokoajan että kuolen kohta kuolen kohta. sydän lyö ihan omiaan. sain sentään tupakin poltettua.

Again again again, oon niin väsyny tähän aina se vie aina se vie käsi näyttää samalta kuin 5.1..olo on aika samanlainen joskin ehkä jopa pahempi. ei oikeesti näin huonoa fyysisistä oloa oo ollu koskaan. :(
aina sama kehä sama helvetin kehä yhdettätoista vuotta putkeen apua en jaksaisi sitä enää :(

- krista kaksin päivystyksestä - ja voin sanoa en varmana muista tästä mitään enää huomenna että oon ees kirjoittanu. outoa kyllä rauhallinen henkinen olo niinku ei ois mitään hätää mutta tää fyysinen. onneks toi tippa ees vähän auttaa..vaikka sekin oksettaa. tästä puuttuu paljooon kun mun lähimuisti kuoli en oikeesti muista päivän tapahtumia asioita...vasta joskus parin päivän päästä pätkän sieltä pätkän täältä.

11.8 muisti palasi :)

toisena kuoleman vuorojärjestyksessä.

2011-08-08T19:28:00.000+03:00

Kuluneet päivät, muistan vain tunteja, pieniä hetkiä sieltä täältä. En odota mitään, en seuraavaa päivää, en parempaa aikaa, en tunnu saavan sitä koskaan.Odotan, yritän kaikkeni, teen kaikkeni, yritän lisää ja menetin voimani, kyvyn tehdä mitään. Kuoppa syvempi kuin koskaan, mustempi kuin koskaan ilman pienintäkään hipinää toivosta paremmasta huomisesta. Voimaton, liian väsynyt mihinkään. Lopettaako vain kuolema tämän ikuisen leikin, ikuisen kehän jota kierrän.

Kyyneleet silmissä istun alarapussa sisäpihalla poltellen tupakkaa olon huonontuessa joka hetki, miten yhdestoista vuosi samaa rinkiä kiertää kiertämistään uudelleen ja uudelleen, kuinka väsynyt, uupunut, ja toivoton, ja voimaton voi olla. Kun ei enää jaksaisi samaa rinkiä uudelleen ja uudelleen. Muistelen uutta asuinaluetta katsoessani kuinka aikaanaan oulussa tein sen elämän janan, monelle paperille niin kauas kuin silloin muistin, miten huomasin siitä kaiken pahenevan joka toinen vuosi. Muistan tänäkin päivänä sen pienen huoneen jossa istuin silloisen omahoitajani kanssa harmaana kevät päivänä, käydessämme läpi sitä elämän janaa hän sanoi, että ehkä se nyt helpottaa ehkä ei seuraavana vuonna pahene...kaikki on mennyt niin toisin niin päin seinää sen jälkeen kun on vain voinut mennä.

....mennyt viikko...useammin kuin kolme kertaa häpeissäni isossa lähikaupassa, löydän itseni lattialta toisten asiakkaiden kysellessä onko kaikki hyvin...aina saman myyjän eessä kassalla....kaupan hyllyjen välissä...pitkän matkan päässä kaupasta....keskellä tietä kamala tärinä..maan puoleensa veto..oksettava olo...pisteitä..ja maa..ohikulkijan kysyessä onko kaikki hyvin voiko se auttaa mua jotenkin...ja mikä häpeä..ei kehtaa poistua kohta kotoa.

....tuskaisia iltoja, öitä ja uusia aamuja.

....jatkuva oksettava olo..helpottaa syömättä oloa....mutta olo on muuten kamala.

...portaat jotka tuntuvat vievän tajun..alas ja ylös yhtä kamalaa...kauemmas ei pääse ei jaksa ei pysty..
...sydän joka muljuaa hakkaa ihan liian kovaa...
...kamalan kuuma ja kamalan kylmä yhtä aikaa, tärinä joka ei lähde pois.

....eräänä iltana elokuvan jälkeen joka alkoi pelottaa..vainoharha joku toinen on täällä.hämärä ehkä jopa vähän pimeä koti....kierrän rinkiä ovien välissä joku toinen on täällä...hahmo liikkuu..pelottaa..viereselle tielle kattomaan ikkunoista sisään onko siellä joku...pelko....tarkistus onhan kaikki päältä pois.
...ja sama leikki jatkuu taas eihän jääkaappi oo kiinni eihän se varmasti ole päällä..onhan kaikki ovet varmasti kiinni, onhan niissä esteet tiellä että kuulee jos se aukee...eihän hellan napit liiku mun valtavan vartalon tiellä...eihän kahvinkeitin oo jääny päälle..onhan ikkunat niinku niiden kuuluu ja verhot..ja tyyny....

...pieniä lappuja ympäri asuntoa, isompia siellä täällä, vihkoja, paino taulukoita ja uusi teksti läheisille.
..vaakalla ravaamista, mittojen ottoa, peili josta näkyy lihava krista.

Niin paha olla, niin vaikea olla, niin kamala toivottomuus, voimattomuus että mietin vain helpottaisiko kuolema, onko se ainoa joka auttaa mut irti tästä helvetistä, tästä ikuisesta kehästä josta ei pääse pois koskaan, onko tämä ikuinen tuomio, ikuinen tuomion päivä. Olisihan se varmaan mukava elääkkin vielä, mutten tiedä enää haluanko, onko tässä mitään järkeä kun edessä ei ole mitään. Tämän kaiken on jo nähnyt, mitä se on, mitä se tuo mukanaan. Miten helvetillistä elämä on.

Muutin tänne, kaupan piti olla lähempänä - se on aivan liian kaukana että jaksaisin mennä sinne. Pakkohoito nakin laskukin on tuossa, pitäisi mennä sossuun, senkin pitäisi olla lähellä muttei se ole, se on liian kaukana että sinne jaksaisi mennä. Roskakatoskin on liian kaukana. Minusta on tullut lihava ja hyvin laiska läski jolla ei yksinkertaisesti ole mitään paikkaa elämässä, mitään virkaa olla olemassa. Kaikki mitä tein on mennyttä on turhaa on väärin. Upottava suo, täältä ei koskaan pääse pois, ei ainakaan elävänä. Ehkä mun tehtävä on oikeasti lähteä olla täällä aikani kärsiä tämä helvetti ja päättää itse päiväni. Ehkä se on tämän kaiken tarkoitus. En löydä siihen sanoja, en vain yksinkertasesti jaksa enää, en näe järkeä elää, jatkaa kärsimystä jonka voi lopettaakkin vaikka " vahingossa " nukkumaan mennessään.

Kukaan ei yksinkertaisesti kuule, ei näe, ei ymmärrä mitä elän. Miten paha mun on olla, millaista helvettiä tämä on. Eihän minulla ole mitään hätää ne katsoo läskimmässä kunnossa kuin koskaan, lyllyy eteenpäin eihän tolla mitään hätää oo on jo noin läski yli 90kilonen lyllyvä sika. Jos haluaisin elää, en pysty....ei tästä pääse yli...koska ei kukaan näe, ei ymmärrä, ei kuule, ei usko...millaista helvettiä elän. Ei auta vaikka menisin paukuttamaan viereisen kirkon kelloja. eihän noin läskillä ole mitään ongelmaa. aivan.
en ole tämän pitkän ajankaan jälkeen saanut apua tästä kaupungista koskaan tähän ongelmaani. Ei auta enää puhua, kertoa sanoa. antaa vain mennä. Ei kukaan kuule, ei ymmärrä, ei usko eikä näe.
Saan vain vihan niskaani, pahemman olon ja turhautumisen, viho viimeistenkin voimien viemisen.

En ole pystynyt käymään enää sairaalalla lainkaan, en halua että kukaan siellä näkee miten läskissä kunnossa olen. Enkä koe että kukaan siellä ymmärtää, kuuntelee tai näkeee tajuaa edes kuinka paha mun on oikasti olla. Enhän saa edes puhua asiasta joka on ongelma minulle...eihän minulla ole syömisvammaa..ei siitä saa puhua ei sitä ole olemassakaan...kukaan ei kehtaa vain myöntää sitä tosi asiaa ja faktaa sanoa vaan " krista hei sä oot oikeasti läskissä kunnossa nyt " sanoa että olen sika läski paisunut sika. Ei saa puhua, ei sitten puhuta, ei kuulla, ymmärretä, uskota tai nähdä. Turhaa, luovutan. Katoan.

Vanhemmat jotka eivät välitä minusta paskan vertaa, halusivat taas minusta eroon jollain konstilla, pakottivat minut sairaalalle tänään, kun en kyennyt taaskaan menemään kymmenen ajalleni. Kolmelta oli pakko mennä. Tärisin koko päivän, oksensin vettä aamun kuin perjantai iltanakin, tärisin autoa odottaessani, hyvä etten oksentanut autoon. Sairaalalla en kyennyt nousemaan autosta kun näin niin monta hoitajaa lähellä - en halunnut että ne näkee mut näin läskissä kunnossa, en voinut nousta autosta siinä pihalla - en voinut katsoa, nähdä.En halunnut että kukaan näkee mikä ihrakasa minusta on tullut, miten lyllyn eteenpäin.
En muista juuri mitään isompaa...muistan etten uskaltanut mennä sisälle....kun ne ottaa pakkohoitoon...yllätyin kun hoitaja sanoi että mulla on vasta ollut arvio...mikä arvio?! mitään arviota ollut. Kun mä en muista siitä ambulanssin kotoa hakureissusta paljon mitään vain vähän asunnolla, ampparissa ja putkassa en muuta..ja karkaamisesta vähän...häh...

tärisin sisälle piilouduin oven väliin ettei ihmiset näe mua niin läskinä....tärisin ja yritin koota etten täriseisi ettei ne näkis kuinka tärisen...muistan ihmisiä mutten muuta. Muistan huonen johon tuli tuoleja, muistan vähän sieltä täältä sanoja ja ihmisiä, muistan miten yhtäkkiä mun olo meni katastrofaaliseksi tärisin kauttaaltaan palelin ja hikoilin yhtä aikaa, mua oksetti, lattia kieppui silmissä ja oksetti kahta kamalammin, lattia tuntu vetävän mua puoleensa ja tärinä vain paheni en enää saanut sitä peitettyä. En muista taas. muistan seuraavan kerran että makaan sohvalla jotenkin olen päätynyt käytävälle sankko vieressäni ja piikkitäti imee verta.

Hoitaja sanoo että kato lapusta se aika...en tajua milloin ja miten mutta olin jostakin saanut lapun ja laittanut laukkuuni. Verikoe sattui liikaa ja tärisin vaikka kuinka yritin olla tärisemättä. Seuraavaksi muistan kuinka kyykötin pihalla odotin autoa eteen kun en jasanut kävellä parkkipaikalle...ja oksensin vettä eteeni oikein sattuvaa vettä. Automatka yhtä tärinää, en muista muuta..yhtäkkiä ollaan asunnon edessä...nousen autosta..auto lähtee ja kaadun portaan eteen....yritän mennä kauas kauas kauppaan mutten jaksa, lepään keskellä autotietäkin toki siinä on valot ja koroke mutta kuitenkin..yritän ryhdistäytyä ja olla nomaalisti kaupassa mutten pysty...pidän kiinni tolpasta ja nainen pikkulapsi mukanaan kysyy onko kaikki hyvin soitanko ambulanssin....en muista mitä vastasin...
liikennevaloissa en pääse ekoilla vihreillä...istun keskellä tietä...pyöräilijä kattoo ja kysyy onko kaikki hyvin..häpeän silmät päästäni ja kontaan ylitien seuraavilla vihreillä tärisemään pusikkoon ja yritän juoda mutten voi oksettaa liikaa.

Nyt vain odotan, makaan sängyllä kylmässä makkarissa mahakrampaten ja vesipullo nokkani edessä on kuuma tai kylmä en oikein tiedä, oksettaa tämä on lähempänä vessaa kuin olkkari...en saa juotua..tärisen viläkin päätäkin särkee ja mahaa..olo on jotain kamalaa. Mua neuvottiin soittamaan piipaa jos olo pahenee, muistan sen mutta eihän sitä soiteta ennen kuin on niin kamala olla että taju menee.sit vasta kun on ihan pakko..en ole eläissäni kuin yhdesti voinut yhtä huonosti..jos siloinkaan näin.

Ja mun on pirun paha olla, sain hoitajalta vihat niskaani tai ainakin vihaisen vastaanoton..eihän se mun vika oo jos osoitteen muutos ei oo niille asti tullut jos sen vielä toisella puolella jokea asuessani tein monta monta viikoa sitten, ei se mun vika oo. En mä tätä oloa tee tahallani en mä tärise tahallani, itke tahallani ja voi näin huonosti leikilläni, en mä tuskaisena itke ja pelkää...voi huonosti ja ole yrittänyt sille puhua sanoa miten voin oikeasti..mä yritin sanoa..mutten saanut kuin pahan mielen ja pahan olon siitä että olen taas olemassa.

Minä en jaksa elämääni, enkä kehoani en koskaan yhtä syvällä ylöspääsemättömässä pimeimmässä kuopassa kuin koskaan ole ollut, täysin yksin, yhtä väsyneenä yhtä huonovointisena, jokaisena aamuna odotan uudelleen, jokaista iltaa myös johan tämä on viimeinen kerta, onhan tämä jo mun vuoronumero...taidan olla toisena siltä ainakin tuntuu joku menee vielä ennen minua mutta ehkä sitten on jo mun vuoro.
läheisetkin luovutti, kaippa ne uskoo sairaalallakin kohta jättävänsä mut rauhaan ainakin kun mun vuoronumero on mennyt.

Ei riitä sanat, lauseet kirjaimet kertomaan tätä silkkaa helvettiä. Ei mikään riitä tähän.
mun olemassaolon tarkoitus on päättää päivänsä itse tai keho tekee sen puolestani tuskaisesti kuten nyt koska muuta en ole ansainnut.
en osaa kirjoittaa olen idioottikin kauupan päälisiki. Nallekarkit oli jaossa kun synnyin en saanut niistä yhtään..

- kohta entinen krista -

Kuoleman vuoronumero.

2011-08-03T15:32:00.000+03:00

Uusi asunto, oikeastaan ensimmäinen oma kotini. Läppäri joka hajosi täysin kelvottomaksi. Uusi tietokone josta olen velkaa ja maksan erissä sen takaisin tietokoneen ostajalle. Kuvassa tämä uusi kone, taustalla pyörii yllättäen frendit kausi 3 tällä erää menossa alotin taas vaihteeksi rundin uudelleen.

Voisinhan minä valittaa, itkeä huutaa ja mennä paukuttamaan kirkon kelloja että joku huomaisi mun pahan olon, tän helvetin jossa elän, puhua sanoa valittaa ja kertoa miten uskomattoman paha mun on olla. Tiedän ettei se auta mitään, mun on turha alkaa huutamaan, sanoakkaan enää mitään, kertoa ja ulista yittää edes enää pyytää apua kun tiedän etten sitä saa, miten kauan yritikään. Puhun seinille, ulisen seinille hädissäni hylättynä ja yksin pahan olon vallassa helvetti irrallaan, kuoleman vuoronumeroa odotellessani vaikka sanoisin ihmisille kelle vain ei kukaan kuule ei kukaan ymmärrä eikä näe. Niimpä en enää puhu en kerro. Se on virhe. Aivan turhaa yritin maanantainakin kertoa avohoitajalle asioitani, mutta kuten jo kirjoitin se ei auta se on sama kuin juttelen täällä seinille. Niimpä, miksipä mennä enää uudelleen sinne. Vaikenen enkä puhu enkä mene sairaalalle .Joskus on tehtävä päätöksiä jotka pitää kuin muuri.

Virallisesti siis en enää käy missään minkään avun luona. Se on ohi. Turha valittaa minun ja muiden. Tähän en enempää kommentoi ja blogi pääsee normaaliin elämään.

Ajattelin tossa istuessani ekaa kertaa koko kajaanissa asumis aikanani ettei tossa oo mitään järkee koko patsaassa..ukk puistossa. 31.7.2011 kun oli kylymä.

Nyt päästään siihen normaaliin bloggailuun ja tuosta märehtimisestä pois.

Tuntuu että nyt vasta pystyy asettua tänne kotiin, se epäusko alkoi mennä pois kun omanimi tuli tuonna pari kerrosta alemmas seinälle ja aikaa kului jonku verran. Tän kaiken jälkeen oon nyt pysähtynyt. Helvetti.
Pari päivää on olo ollut kuin taju lähtisi koska vain, kävellessä ulkona maa tule yhtäkkiä vastaan enkä tiedä miten olen sinne päätynyt makaamaan, makkarista keittokomeroon vettä hakiessani lattia tulee vastaan. Jokaisena iltana tuntuu ettei pysy enää tajuissaan tai järissään, silmissä kieppuu ja pimenee seuraavaksi huomaa olevansa lattialla tai makaavansa pihalla jossakin maassa. On oltava varovainen liikeissään sen alan jo oppia kylppärissä varon etten seiso meikatessani liian lähellä kynnystä, ovea tai ammetta jne.
Sama koko kehon tärinä jatkuu mikä edellisinäkin viikkoina on ollut.

Yöllinen valvominen, nukahtaminen ja herääminen tuskaisena sekavana kuin seinäkello kulkmaan pitkin kodin seiniä, sydän pamppaillen ja tenoxi päissään miettien kuoleeko nyt vai soittaako piipaan, vieläkö kestää tätä oloa vai soittaako ampparin paikalle, vieläkö kärvistelee vai soittaako piipaan. Aina olen tyytynyt kärvistelemään. Viime yö oli poikkeuksellisen raskas, jo ilta näytti etten pysy tajuissani tai kuolen siihen pisteeseen. Kävin alhaalla tupakalla ja meinas taju lähteä portaita ylös kävellessä jo sinne mennessä. Menin makkariin makaamaan, olin nukahtanut ja heräsin kamalaan oloon puoli kolmen aikaan yöllä, tuska valui hikenä ja kylmyytenä pitkin selkäpiitä nousin tuskissani toiseen päähän asuntoa välillä kaatuen lattialle oli jo ottanut kännykän viereen että soitan apua paikalle mutten uskaltanutkaan.

Aamu näytti todellisuutensa, kello soi huomaan että olin painellut kännykkän 112 mutten soittaut siihen kuitenkaan yöllä, nousen ylös ja tuntuu etten pysy tolpillani, kamala olo..pahenee pahenemistaan, juon kupin kahvia ja pakotan itteni kauas kauppaan, kaadun pari kertaa matkalla ja järki meinaa lähteä kun joudun odottamaan risteyksessä eikä ole mistä ottaa tukea, pääsen kuin pääsenkin kauppaan mutten tiedä mistään mitään, en saa otetta mistään. Seuraava muistikuva on kassalla seisoessani jonossa omenapussi kourassa kun tunnen miten jalat pettää ja silmissä sumenee takana oleva nainen kysyy onko kaikki ookoo, et oo syöny mitään kun oot noin huonossa kunnossa, sanon kaiken olevan ookoo ja yritän nousta ylös mutten pääse tärisen kauttaaltaan koko kassajono touhottaa ympärillä ja mä kuolen häpeästä mutte pääse eteenpäin en pääse ylös..pääsen kassan ohi ja mut komennetaan tuolille istumaan etten saa lähteä siitä mihinkään. Tärisen kuin pöljä ja lattia kutsuu taas.

Isän entinen pomo pariskunta sattui samaan kassajonoon touhotaja naisen kanssa, kaikkea syömistä syömistä ehottivat,, juomista ja ambulanssin soittamista kuulema näyttää siiltä etten oo syönyt pitkään pitkään aikaan mitään, isälle aikoivat soittaa. Entinen ala-asteluokkalainen sattui tulemaan siihen joka asuikin nyt melko lähellä mua sai nostettua mun käsilaukun jota en jaksanut nostaa ja saatto mut lepotärinä kohtauksien kautta kotiin ehotellen samalla ambulanssin soittamista.

Sydän hakkaa kun yritän kävellä rappuja ylös kotiin, tuntui tappavilta rappusilta, matka kaupasta kotiinkin tuntui niin pitkältä, lepo ennen viimeisiä portaita ja täristen ylös asuntoon tärisemään sohvalle. Isä toi hyllyn puolikkaan kämpälleni kun tärisin kauttaaltaan enkä saanut henkeä ja kerroin mitä kaupassa oli käynyt,, isä ei välittäny yhtään oli kuin mua ei olis olukkaan ei huomanu lainkaan.

Äiti soitti vihaisena kuin mikä että hälle oltiin soitettu missä kunnossa olen keskustassa, huusi melkein että mun pitää mennä sairaalaan, soittaa ambulanssi tai jotain muuta. Kamala mikä viha sillä oli. Lopuksi se sanoi että mun pitää ite hommata apua itelleni - no sitä oon yrittänytkin muttei se ole onnistunut olen tehnyt sen mitä olen jaksanut ja osannut ja vastaus on olut miten me muka voidaan sua auttaa...jumalauta minähän se potilas olen...tai ei puhuta tollasista asioista....en keskustele niistä noista enkä noista. Syömisvammaan liittyvistä asioista ei saa puhua pukahtaa.Eikä mun voimat riitä enää etsiä yrittää puhua. En jaksa yksinkertaisesti en jaksa enää etsiä yrittää huutaa. Mä en ees tajua tätä huonoutta ja heikkoutta oon sika läskimpi kuin koskaan ja ahmiva sika.

Odotan kuoleman vuoronumero kädessäni koska on mun vuoro lähteä.
Vuodesta toiseen, kymmenettä vuotta jo uudelleen. Aina vai pahempaa ja pahempaa, vuodesta toiseen tää pahenee pahenemistaan, uudeleen ja uudelleen sama kehä sama rinki. Ei koskaan lopu. Olen loppu poikki uupunut en jaksa enää tapella yrittää etsiä apua, puhua sanoa...en jaksa enää elää tätä elämää tätä kaikka tässä kehossa olla yli 90kg näkönen sika. Kyllähän minä elää haluaisin mutta kun en yksinkertaisesti JAKSA en jaksa tätä tuskaa tätä helvettiä tätä elämää. No tiedätte tarinan mä en jaksa.

helvetti ku pätkii ajatus. AHISTAAAA
ei niinku yhtään onnistunu tää kirjotus. en mä ajksa mä en yksinkertasesti jaksa enä halua olla olemasa tässä kehossa tämä ihminen tässä elämässä en pysty pyörittää tätä elämää enää en yksinkertasesti pysty.
pelotaa ian miten suunnittelen kuinka lähden. :(

luovutettua elämää.

2011-08-01T11:09:00.002+03:00

Muuttokuorma uudessa kodissa enää verhot yhteen huoneeseen ja tavaroita seinille.
Unettomana, väsyneenä ja poikki. Samalla kamala helvetti irrallaan päässä ja koko elämässä muttei se räjähdä vielä olen liian väsynyt poikki ja uupunut liian virkeä olo samalla kuin väsynyt muuton jälkeinen rasitus ja epäusko siitä että oikeasti pääsi muuttamaan tähän kaupungin osaan jonne halusi aina muuttaa lapsuuden kodista lähtöä muuttaessaankin tähän asuntoon oikeasti. Menee hetki totutellessa kaikki on eripäin kuin entisessä paskassa asunnossa josta muuttaessa tuli yllättäen haikea olo kun löi viimeisen kerran asunnon oven kiinni " se asunto jäi siihen " ja haikea olo vaikken yhtäkään hyvää muistoa siitä asunnosta irti saanut.

Uusi koti, kaunis maisema olohuoneen ikkunasta avautuu kaunis maisema ja toisaalta pelottava rakennus joka mahdollisesti pitää erittäin kovaa meteliä jonakin aamuna tulevaisuudessa tai yölläkin, taustalla puisto ja puita. Rauhallista ei enää sitä jatkuvaa liikennevirtaa talon ohi, meteliä rappukäytävästä ja alhaalta tai ylhäältä, kokoajan paistavaa aurinkoa joka tekee asunnosta saunan. Isot huoneet ja puun värinen lattia. Menee totutellessa aikaa, ylikierroksia päässä pihalla hyppimistä minne menee mikäkin aika ja missä sitä oikeasti onkaan. Miten lähellä kaikki on.

Lauantainen pituusmittaus huvikseen kun tuntui että tavarat on matalammalla ja housut lyhyemmät kuin ennen 158pitkä oho kasvanu pituutta..maanantai aamun punnitus paino tippunu :), parempi mieli.

Sain aamulla viestin puhelimeen että avohoito aika on kymmeneltä,en halunnut mennä sinne en halua olla missään kontatktissa sairaalaan en halua että kukaan siellä näkee mikä läski täällä on..Lähdin lenkin varrelta huvikseni kaloreita polttamaan ja poikki rätti tööt läskit lyllyten kävin matkalla viemässä vanhan kämpän avaimet pois isännöinti toimistoon ja menin lyllyämään sairaalalle ahistuen ja tsempaten itteni etten tärise että jaksan ylipäätänsä olla siinä. En jaksanut, miten helvetisti halusin ottaa ja lähteä pois juosta pois..tuntu niin turhalta samalta kuin isälle puhuisi tai seinälle kertoa miten menee mitä kuuluu, miten joutavaa eikä auta yhtään mitään, miten paha olo vain tuli - ja halusin juosta pois sieltä mutten päässyt saatanan avohoito oli huoneessa jossa olin osastolla viime syksynä pitkään pitkään pitkään. Mä huomaan etten saa mitään irti avohoidossa käydesssäni en mitään, se ei auta mua yhtään mitenkään. Miksi siis käydä siellä? Miksi tehä yhtään mitään. Mä luulen että mä olen saanut tarpeekseni kaikesta. Mä olen osastolla ollessani pyytänyt apua johonkin, saanut kuulla ettei sellaista mulla olekkaan, puhunut avohoidossa ja hoitajille mikä on ongelma muttei kukaan kuule ei kukaan ymmärrä eikä edes halua puhua siitä. Tai minä joka tietenkin auttaisin itteäni olisin jo auttanu itteeni kysyn apua..minulta kysytään miten mua muka voitaisiin auttaa.

Mä luovutan mä lyön hanskat tiskiin, mä en enää edes yritä mä en jaksa mullei ole energiaa ei voimaa eikä innostusta mihinkään sairaalalla käyntiin siihen mikä teki mun elämästä silkkaa helvettiä en halua elää en halua enkä jaksa olla olemassa en elää tässä kehossa ja kuunnella sitä silkkaa paskaa kun kukaan ei uskalla sanoa suoraan mikä sika olen. minä en ihan oikeasti jaksa, eikä se avohoito auta yhtäään mitään se on sama kuin puhuisi seinille. Luovutan ja katoan.

Sama vaikka huutaisin puolivuotta täyttä huutoa torviin ja kirkonkelloihin miten paha mun on olla ei se mitään mihinkään muuta ei kukaan kuule eikä ymmärrä. Vaikenen ja olen hiljaa - katoan. Mulla on pöllittyjä lääkkeitä kotona, mulla on amme johon voin tarvittaessa hukkua mulla on puukkoja ja saksia, koukkuja ynnä muuta millä saan itseni poistumaan. En mä kaipaa muita unohtakoon mut olen olematta olemassa. En jaksa enää niin kauan huusin tyhjille seinille enää naapurin kirkon kelloja pitäisi kolkuttaa tyhjille korville eikä kukaan kuule ei ymmärrä eikä kuuntele miten paha mun on olla. Se on turhaa ei kukaan ymmärrä. Mun on paha olla tässä kehossa niin paha olla. niin paha paha paha. Läskimpi kuin koskaan.Turhaan mä sitä huudan.

En edes tiedä mikä mulla on oon hullu läskisika joka ei halua elää.Mutta silti istuu asuntonsa lattialla itkemässä ja kirjoittamassa blogiinsa.

Näytän yli 90kiloselta vaikka oon painoltani samassa kun alkuvuonna jos en alempanakin. en tajua rasvakasaksi muuttunu laiska läski paska. vituttaa et piti raahautua turhaan sairaalale tänään en tee virhettä enää uudelleen.

Tietokone on rikki, digiboksi on rikki, kännykkä on ollu rikki tai no sim kortti. Netti katkes tässä välissä 100 kertaa.Pakkohoito rakottaa mua edelleen...kesäkuultakin muka lasku saatana piti olla 0 päätöksellä en jaksa ja toukokuu maksamatta en jaksa ei mulloo 600e kerralla maksaa. en jaksa välittää menköön tavarat en jaksa noin tyhjänpäiväsiä kun voin päästä poiskin tästä helvetistä.
Jääkaappikin on on siellä jotain sisälläkin mutten mä sinne mee kurkkimaan en mä sitä käytä.Voisin laittaa keittokomeron oven kiinni ja nostaa kahvitavarat tällepuolen en tarvii tuota lainkaan yhtä vähän kuin autopaikkaani. Mua ei ihan oikeesti kiinnosta paskaakaan. Mikään tällanen mä voin ihan oikeasti mennä poiskin mun on niin uskomattoman paha olla ja yhtä aikaa tää yliväsymys..voi kuvitella millanen olo mullon :( enkä saa nukuttua toilaxit ja nestarit saa aikaan kauheen olon aina keskellä yötä kaihertaessaan tai aamuyöstä kylmän hien puskiessa pintaan. Mutta joku on ansannu kaiken.

Jollakin ahistus pitää poistaa.Pöllittyjä unilääkkeitä, ja jotain tuntemattomia muttei mitään omaa, osastolta kirjattu ulos muttei mitään lääkkeitä sieltä itelle, kaikki katkes like seinään. Tää mun itsetuho vietti on pelottavan vahva ja se joki jäi pois mielestä liian vaikeana kun helpompiakin löytyy.. ja tää siksi etten kestä ja jaksa tätä helvettiä vuodesta toiseen ja kolmanteen aina uudelleen ja uudelleen pahempana ja pahempana toisensa ja kolmannen jälkeen en jaksa enää en yksinkertaisesti jaksa enää. Aina vain uudelleen ei jaksa enää yksinkertaiseseti ei jaksa enää katella elää olla. Aina vain uudelleen ja uudelleen sama ruljanssi ei jaksa enää kun tietää ettei se helpota kiertää kehää ja pahenee voisi toisensa jälkeen 2008 alken vuosi vuodelta pahentuen.

RIITTÄÄÄ hitto näkyy oudosti tää teksti silmissä kello on paljon ja kirjotan pimesässä tulee jotenki pyöreesti mun silmiin tää teksti.

kurkkaus kotiini.

2011-07-30T23:06:00.001+03:00

Pieni kurkkaus sinne mistä kirotusta helvetistä lähdettiin hyrskyn myrskyn ja laatikoitten keskeltä kohti omaa kotia ja pientä kurkkausta omaan kotiini joka on puolivalmiina muuttolaatikoitten keskellä sekin mutta on MAHTAVA.

30.7.2011 kaaos entisessä yksiössä kirotussa helvetissä joka sentti kuhisee kamalia muistoja joka siivous hetki jokainen kolo jokainen paikka muistuttaa siitä mitä siinä tapahtui mitä toimin..helvetti ja muutto kuorman lähtö numero 500 laatikot ei lopu..entisestä asunnosta kuva.

30.7.2011 aikalailla unelmieni kämppä näin puolivalmiina rankan muuttopäivän jälkeen ja raahaamisen jälkeen puoliväsyneenä mutta onnellisena uudessa kodissa omassa kodissa isossa tilavassa just mun laisessa asunnossa, kuva on puolivalmis kuten asuntokin mutta tääkin on jo mahtava. olkkarin ikkunasta pihalle näkyy tosta.orttopoksi kirkko on ikkunassa.

30.7.2011 puolivalmis makkari uudessa omassa kodissani lempeitä pehmeitä sävyjä hyviin uniin. kera miljoonien unilelujen unohtamatta erästä lahjaa jonka sain hoitajalta sekin on kuvassa mutta sensuroituna. Eka yö keskustassa.

Teppanan helvetin kiruttu asunto loukko vaihtui ihanaan asuntoon joka on puolivalmiinakin mahtava mun kodilta tuntuva turvapaikka. puolivalmiina muuttolaatikoitten keskelläkin mahtavaa. Onneksi sain tän paikan. tässä on vain muutama kuva siitä mitä tää koko on ja miten mahtava tää on.

tappo väsyneenä koko urakan jälkeen raahata painavia huonekaluja ympäri ämpäri ylös alas, pökräillä, kärsiä kivuista, meinattu soittaa ambulanssi Äitin toimesta ku pökräsin... raskasta mutta lopputulos on palkitseva..kuvat siis puolivalmiista asunnosta jossa eka yön vietän. toivottavasti sujuu hyvin. ooon tosi poikki en ehtinyt ees onneksi syödä koko päivänä.Mutta kotini on mahtava en löydä muuta sanaa *like*

pieni kurkkaus vain siihen missä nyt olen. :)

teen järkevämmän kirjoituksen myöhemmin tästä kodista ja pari muutosta blogiini. Paha olla.

Muutto omaan kotiin ja muuta.

2011-07-30T14:51:00.001+03:00

Väliaika tietona näin pitkästä aikaa voisin älähtää bloginkin puolelle.
Virallisesti tää läski sika paska on vastaanottanut uuden asunnon avaimet ja vienyt eka muutto kuorman omaan kotiinsa toiselle puolelle jokea keskustaan.

Tämän kaiken ohella, meni taju siivotessa äiti löys mut lattialta pökrääneenä. Meinas lähtä taju koko perjantai päivän enkä päässy mihinkään suuntaan koko päivänä, en pysyny tajuissani. Tiistaina olin karkuteillä kun sain paniikin ambulanssista ja poliisiautosta jotka tuli kämpälleni ja juoksin kolmatta tuntia paniikissa ympäri kaupunkia niitä karkuun ihan rätti poikki tööttinä paastopäivän kanssa. Keskiviikko-torstai välisenä yönä ajattelin päättää päiväni siihen pisteeseen vahva tarkoitus olikin ja on edelleen mutta heräsin joskus keskellä yötä torstain puolella kun mua käsketään ylös, ja tentataan mitä oon ottanut vedetään ja kiskotaan ylös kaikki tavarat pakataan pyllähän ambulanssissa tuolin väliin ja joudun päivystyksen putkaan josta yritän pois, joudun toiseen huoneeseen jonka ovi meni lukkoon ja pystyn vain ajatella että vittu kumpa oisin kuollu enkä ois päivystyksessä nyt lukitussa huoneessa, siinä katellessa mihin vois ittensä hirttää siinä lukitussa huoneessa.

Kaksi vaakaa päivysytksen huoneessa jossa olin lukkojentakana, ravausta niillä ees taas, ne syötti mulle jotain diapamia ja serenase ruiskulla suuhun hyi helvetti meni vintti vielä pimeemmäksi kun olin ennen sitä vetäny kolme tenoxia ja särkylääkkeitä ynnä muuta ennen ku ambulanssi haki päivystykseen.
Aamulla heräsin päivystyksestä vinti pimeenä tosi monesta kohasta ke-to yönä herään ja säikähän aamupalan kysyjää enkä ota mitään. Seuraavan kerran näen vaan vartijoita ja sit osasto12:Sta hoitaja tulee kattomaan miten läski sika mä oonkaan nykyään...ahisti ihan saatanasti..ja ovi jäi auki krista otti jalat alleen ja karkasi päivystyksestä. eikä tarvitse hoitoa.

että sellanen kamala viikko, kaupan myyjät on kysyny oonko mä kunnossa, naapurit on kysyny onko kaikki hyvin lähikaupan myyjä on herättäny mut lattialta jossa olin ollu en tiiä miten kauan, äiti nosti mut lattialta, pökräsin pihaan, juoksin karkuun ambulansseja ja poliiseja, jouduin pakotettuna ambulanssiin itsaria tehdessäni päivystykseen josta karkasin pöllimään mömmöjä että saan hengen iteltäni pois ja ne on mulla edelleen.

on Ihan helvetin paha olla näin saatanana oikeesti elämäni läskeimmässä kunnossa kaksoisleukoineni isoine mahoineni tässä saatanan lyllyvässä kehossa että olisin mieluummin kuollut kuin tämänkokoinen sika. Enkä sairaalalle aijo mennä enää, en jumalauta kehtaa näyttää naamaani mikä sika muston tullu. Mä pelkään tätä mun itsetuho viettiä se ei oo jokeen hyppäämistä vaan lääkkeilllä tappamista tms...sellasta minkä voi helpommin toteuttaa...

Mun on IHAN SAIRAAN PAHA OLLA :( tää on yhtä helvettiä ei koskaan yhtä pahaa oloa ollu kuin nyt..ei koskaan niin paha olla ittensä kanssa kuin nyt ei koskaan näin läski kuin nyt vaikkei painolta olisikaan muuten on näytän siltä ku painasin 90kiloa oon lyllyvä läski kasa.

Tänään piti siivota ja pakata koko kämppä kasaan viimeinkin..ja sain pökräämiseni jälkeen puhelin soiton puoltuntia siitä että saan avaimet omaan kotiiini päivä kirkastui ja pääsin kattomaan kotiani keskustassa, yksiöstä kaksioon muutto mitään muuta mulla ei ole haluamista tältä elämältä siinä kirkkojen vieressä on hyvä kuolla. Kauaa en tätä jaksa.

Mutta kaiken paras: MÄ SAIN OIKEESTI SEN ASUNNON sen kaksion sieltä mistä halusin just sen kämpän muutin joen toiselle puolelle. ja haluan kuolla vahvemmin kuin koskaan..
oon vähän sekasin tosta asunnon avaimien saamisesta.
ja yks todella tuttu on poistunut myös täältä maailmasta viime yönä joka kävi kattomassa mua sisätaudeilla ollessanikin mua..

muuttamaan.

Krista 24.7.

2011-07-24T10:57:00.000+03:00

Hyvää nimipäivää kaikille niitä tänään viettäville.

Hyvää Kristan nimipäivää minulle.

Krista on naisen etunimi. Se on alun perin saksalainen lyhentymä nimestä Kristina. Kristan nimipäivä on ollut vuodesta 1984 lähtienSuomen almanakassa 24. heinäkuuta.

--------------------------------------------------------------

Tuossa illalla paperille kirjoittaessani huomasin mistä kiikastaa, miksei kukaan ymmärrä minua, ei ota todesta ongelmiani vaan sivuuttaa ne laittaa jonkin toisen piikkiin. Ihmiset ei ole totttuneet mun avoimuuteen, rehellisyyteen,kirjoitan ja ilmaisen itseäni kerron rehellisesti kuinka voin..ei se ole huomion hakua se on keino purkautua se on mun keino välttää isoja pamahduksia joita tulee välttämättä jos pidän asiat itselläni, olen oppinut sen kantapäään kautta ja siksi olen rehellinen ja avoin.muttei toiset sitä ymmärrä lukevat sen joksikin muuksi ja siksen saa ymmärrystä,tukea,enkä apua.En viittisi tästä nyt tällä kertaa ulista nettiin enenmpiä. Blogin tulevaisuus on vaakalaudalla jälleen.

lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon etten kirjoita enää yhdestäkään vuosipäivästä tämän jälkeen.

Eilen 23.7 tuli vuosi siitä kun jouduin ekaan pakkohoitooni ymmärrettävästä syystä toki olin ihan sekasin.

25.7 tulee vuosi kun heräsin aamuun ekaa kertaa koko kesänä hymyillen, hyvässä olossa, enkä odottanut seuraavaa yötä.

24.7.2010 vuosisitten nimipäivänäni pääsin käymään kotona hoitajan kanssa..vanhempieni luona siis...aurinkoinen päivä ja yks vahtasi kokoajan lähenkö karkuun ;D. en toki tajunnu ees sellasia sillon.

aito oikea pyöreä sika

2011-07-20T16:49:00.003+03:00

en halua olla olemassa.
Aito ja oikea läski.
paisunut pullatakina. En halua että kukaan näkee minua.
En halua olla olemassa. Olen sika. Lihava kaksoisleukainen iso mahanen iso iso läski sika.
Tarviin oikeasti jotain xxxlll vaatteita en voi poistua asunnosta ennen tavote painoani 28kg,tä.
Vittu en voi ees sanoin kuvata tätä oloa. SAATANAN LÄSKI SIKA KUOLE.
oon laiska läski sika en jaksa tehä mitään, lyllyn puolelta toiselle. kaksoisleukani kanssa isoine mahoineni.
läski polkee pyörää jokainen töyssy maassa kuoppa maassa laittaa sen läskit lyllymään.

twitteriin päivitin enemmän. kuhan puran itteeni.

EN KESTÄ TÄTÄ HELVETTIÄ ENÄÄ
en jumalauta jaksa tätä helvettiä tätä kehoa en jaksa! Ei saatana löydy sanoja kuvaamaan tätä. Maksaisin mitä vaan että saisin tän kehon pois mitä vaan että nää lyllyvät läskit pois mitä vaan antaisin mitä vaan että pääsisin tästä kehosta pois mitä vaan!!! EN kestä enää! EN KESTÄ EN JAKSA!

sairaalalla liikaa tuttuja, liikaa ihmisiä ne tietää kuka oon ne näkee mikä sika lyllyvä läski kasa muston tullu. Häpeä ja vaikea olla jo vakkari hoitajan nähden mikä sika oon. siihen lisää hoitajia mikä läski krista on nyt. Sit ne ei kehtaa sanoa suoraan että oon oikeasti läski nyt paisunut pullatakina vaikka näkeevät m ut siinä eessä mikä sika oon. näen että ne näki mikä sika oon. Mitään muuta en oo kun sika. EN JAKSA EN JAKSA EN JAKSA.

en oo varmaan koskaan eläissäni ollu näin läski en näin läskissä kunnossa en näin lyllyvä ihrakasa. En koskaan tämmönen sika en koskaan. En koskaan eläissäni oo tuntenu yhtä kamalaa tunnetta elää elämää tässä kehossa en koskaan oo yhtä kamalaksi tuntenut oloani kuin nyt tunnen SIKA oikea sika.

Ei pure valheet ei pure. Saa mulle sanoa suoraankin että olen lihava sika, lyllyvä rasvakasa läskimpi kuin koskaan kasoisleukoineni isoine mahoineni ja jalkoineni käsineni pyöreine poskineni ei mulle tarvii alkaa valehella hoitajienkaan kun näen sen itekkin tiedän sen itekkin tunnen sen itekkin mikä sika olen.

EN KESTÄ SAATANAN SIKA IHRAKASA LÄSKI PASKA
en jumalauta löydä sanoja tähän pahaan oloon tähän helvettiin.
tähän miten paha olla on olla tän kokonen lyllyvä rasvakasa läski laiska paska.

Hoitajilla oli kiva kattoa miten läski krista on oikeasti. yritti saada mut verikokeisiin en menny. en uskaltanu mennä ees käymään osastolla sisällä - liian vaikea olla jo muutenkin istua siinä pihalla kun ei mahu penkille häpeä ja vaikea olla jo vakkari hoitajankin nähden läski sika minä ja siihen toinen hoitaja kiva katto nyt kun krista on paisunut pullatakina lihava sika. helvetin vaikea olla siinä läskeineen ja miten moni muu näki mut miten läski sika oon.
osastolta kuulema pihalla jo.uloskirjattuna.

MÄ EN JAKSA ELÄÄ oikeesti mä en jaksa elää tässä kehossa. Mä en jaksa. ei jumalauta ei jumalauta kukaan usko tätä helvettiä miten paha mun on olla EI KUKAAN ei koskaan tällasta vielä. SAATANAN SIKA

kaikki sen näkee sika läski paska läski ihrakasa krista.

kirjottaminen on mulle tapa purkaa itteeni, päiväkirja ei riitä, pelkästään itelle ei riitä. On pakko saaha purkaa ajatuksia ulos itestä - niitä on niin paljon ettei ne mahu mun päähän kaikki mä puran ne ulos itestä nettiin vaikka tiedän että koko maailma sen voi nähhä mun on vain pakko saada ne purkaa ulos itestä ja kun juttukavereita on 0klp netti on se väylä mulle juttukaverin puutteessa.
Kun mainihin sairaalalla eteenpäin lyllytessäni että kannatas kirjata mut pihale sieltä ja se sano et on jo kirjattu tuntu et voin hengittää..en tiiä miks se helpotti. Ajattelin sairaalalla ollessani ja paskaa puhuessani vaan onneks kukaan ei tiiä mun pään sisään mitä mä mietin mitä ajattelen miten sekava ooonkaan..lyllyän ja miten noi kehtaa valehella mulle tolleen tyhmäksi luulevat etten tajua et ne puhuu paskaa päin naamaa.

Enkä tajua mistä tää mun paskan puhuminen tulee, en ajattele vaan puhun ja sieltä tulee paskaa..aamulla tuli, iltapäivällä,illalla...miks mä valehtelen..miksi..enkä ees halua...puhun paskaa muutenkin nykyään ennen sanoin eritavalla nyt oon muka syöny hevosen.ja ennen kun näin meni sanoin suoraan etten mitään..en tajua!?!

ma-ke itkua,tärinää,kuumakylmä,odottamista.koska mun vuorotulee kuolla? joko nyt? joko nyt?
vois ite auttaa etuilla jonossa, etuilla..on tässä jo liian kauan ootettu että kadotaan. Hiljaahan sitä voi toisilleen tutut sairaalan kanttiinissa myöntää toisilleen kahden aikaan iltapäivällä että aikoo kadota pois..mutta asiasta ei enempää puhuta eteenpäin.

edit// Torstai 21.7
Ei jaksa ei kestä enää olla...ei yksinkertaisesti enää jaksa.
Yhtä helvettiä joka ikinen päivä. Yhtä helvettiä tää elämä.
Heräsin kuudelta, mahakipeä ei unta alkuunkaan..liian pitkä aika seuraavaan yöhön.
Liian pitkä aika sairaalalla käyntiin..miks ees pitäisi olla olemassa...painossa kahden kilon heitto eilsessä ja tässä päivässä, tunu hulluksi oma vika kun syö liikaa ja liikkuu liian vähän.

Pyöräilin lyllyten sairaalalle lihavampana kuin koskaan, verikokeisiin mihin mun piti mennä. En koskaan aijemmin sairaalalla käyny verikokeissa noin..piikki pistää..kestää kauemmin kuin koskaan se piikin kädessä olo..miks se sano ottavansa yhden putken ja ottikin kaksi...miks se kesti niin kauan ennen menny lyhempään. Pää jääty siinä tuolissa istuessa, pyörrytti kävellessä pois sieltä. Paha olo käteen sattuu,mahaan sattuu, väsyttää, oksettaa, ahistaa. Itku läskiahistuksesta kantiinin vessassa. Kanttiinin luona oleva iso peili ja helvetillinen totuus näkyi siitäkin oon läskimpi kuin koskaan lyllyvä ihrakasa kaksoisleukaineen..vaikkei se painossa näy se näkyy koossa isompi kuin KOSKAAN. Ostin kahvin, en pystyny juoda sitä oksetti liikaa.Virkisyin sentään vähän. Odotin hoitajaa..
helpotti puhua vähän..puhuin totta..vähän liiankin kanssa en valehellut piti pinnistellä etten valehtele... mutten tiedä ymmärtääkö sekään kukaan missään miten paha mun on olla, millaista helvettiä tää on.

mutta kylähän ne näkee mä olen läskimpi kuin KOSKAAN ennen. Ei koskaan ennen yhtä pahaa oloa, ei koskaan ennen yhtä samanlaista helvettiä omankokoni kanssa..kaikki kaikki ois niin paljon paremmin kun saisin sen painon sinne 28kiloon ihan kaikki ois helpommin. mun ei tarviis käyttää päiviä siihen että olen piilossa asunnossa lyllyvänä ihrakasana odottaen pitkän päivän tulevaa yötä kun on helpompi olla kun ei tarvii olla olemassa kestämässä kehoani. Pääsen pois.

Itkua itkun jälkeen, helvetti toisensa jälkeen. Mistään ei tule mitään. En jaksa enkä kestä elää. En kestä olla tässä elämässä syödä, elää olla kun ei oikeasti ole enää mitään mitään syytä olla olemassa EI MITÄÄN SYYTÄ OLLA TÄÄLLÄ ehkä parempi jättää noi mietteet tuosta lauseesta itelleni loppuun...mutta kaikki mikä menis alas vois mennä..millään ei oo väliä. Maksaisin mitä vaan,tekisin mitä vaan että pääsisin tästä kehosta pois pois pois!

hoitajalle jutellessani tänään huomasin etten " kuule " enää sitä peikon ääntä päässäni sen käskyjä..ei ole kahta kristaa ja sairautta on vain yksi..minä joka toimin....valta on kadonnut lopullisesti minulta sille joka näytti minulle todellisuuden mikä sika olen oikeasti. Aijemmin osastolla ollessani " kuulin " peikon huutavan käskyjä päässä..en oo kuullu sitä pitkään aikaan minä itse toimin..ei tätä tajua kukaan...se katosi se sulautui minuun.

kaikki on sokeita kuuroja tyhmiä ne näkee että olen läskimpi kuin koskaan muttei sitä paha oloani minkä kerron yritän sanoa ei kukaan kuule ei näe..että haluan vain kuolla, kadota pois tästä helvetin väärästä kehosta tätä helvettiä ei ne näe olen liian läski siihen.
Isäkin sanoi vain että olen sekaisin sekavampi kuin koskaan..kaksinkertaistan asiat päässäni...että olisin muka kuin joku afrikassa asuvan kokonen huonossa kunnossa ja päässä kääntys päinvastoin MUTTA SE EI OO TOTTA vittu! pitääkö mun otta paita pois ja näyttää se mahan läski läski sekö siihen tarvitaan että ihmiset uskaltaa sanoa mulle totuuden minkä itse jo ttiedän että olen läski. Uskaltaa sen jumalauta sanoa muutenkin kun tiedän sen itekkin!

Ei ole syytä olla olemassa, en kestä enää olla, ääni on minä, läskimpi kuin ksokaan kukaan ei näe ei kuule ei huomaa ei ymmärrä. En jaksa en kestä en pärjää tässä elämässä!
EN KESTÄ OLLA LÄSKIMPI KUIN KOSKAAN EN YKSINKERTAISESTI KESTÄ (huudan konelle)
näytän 100kiloselta tai enemmän riippuva lyllyvä kaksoisleuka ja isomaha iso perse, pallopulla posket en kestä ja kyllä tämä kaikki on mahdollista 157-158pitkällä 3xkg:llä kyllä minä olen oikeasti ja aidosti läski siitä ei käy kiistämineen mitään olen turvonnut sika lihava lyllyvä läski rasvakasa ihrakasa!!!! vaaka valehtelee peili tunne ja vaatteet kertoo totuuden xxxllll vaatteet kiitos!
niin läski että vaatteet on helmoista lyhyet housujen lahkeetkin..paitojen helmat ja hihat...läski ettei mahu vaatteisiinsa ei mihinkään.
EN KESTÄ EN KESTÄ

en pärjää en kestä en jaksa!!! en jumalauta voi sanoin sanoa tätä helvettiä sisälläni EN VOI EN KESTÄ
mä en ihan oikeest enää jaksa elää..en ihan oikeesti jaksa..
En tajua miks tää piti tulla tänne ulisemaan koko maailmalle mutta mä olisin mielummin kuollut kuin eläisin tässä kehossa tätä elämää. aikuisten oikeeesti en jaksa enkä kestä enää tätä kokoa.
ulisens ku ei oo kelle jutella...

En halua olla olemassa..

en jaksa odottaa enäää yötä seuraavaa.

2011-07-18T14:07:00.000+03:00

En jaksa enää odottaa. Odottamista yöstä aamuun, aamusta yöhön. Yhtä tuskaa.
Kuinka pahalta tuntuu herätä aamulla herätyskellon soittoon vaan odottamaaan, koska yö saapuu uudelleen. Kuinka monena aamuna olen miettinyt miksi mun täytyy nousta uudelleen ylös, odottamaan yötä kun voisin olla heräämättä tähänkin päivään ja jätttää odottamiset sikseen. Silti on pakko nousta ylös, odottamaan ahistumaan kärsimään.

Pakko nousta ylös aikaisin aamulla herätyskellon herättämänä ainana odottaman tiettyä kellon aikaa, tappaan aikaa, tuijottamaan päivästä toiseen frendejä dvd:ltä, puhumatta kenenkään kanssa.Kellon ajan mentyä odottaa seuraaavaa kellon aikaa, ahistua, tehdä jotain tyhmää, kuluttaa aikaa, kulutta kaloreita, lenkillä, hyöty kulutuksella, kellon ajan tultua ja mentyä ahistua ja odottaa taas tiettyä kellon aikaa ja yötä. Yön tultua, odottaa unta, aamulla vittuuntua taas uuteen päivään ja odottaa yötä.

Ahistuksien ja pahan olon kanssa. Kuinka uskomattoman paha olo, kuinka kamala tunne on istua sohvalla, maata sohvalla tuijottaa frendejä kaukosäädin tai kännykkä leuan alla jotta voi hengittää kaksoisleuan tultua tielle ettei voi hengittää. Katsoa ja tuntua mahansa joka paisuu paisumistaan. Tuntea liikkuessaan, istuessaan, maatessaan kuinka iso on kuinka joka puolelta pursuava sika on. Kuinka lyllertää matkaa lähikaupasta asunnolle. Kuinka uskomattoman paha on olla tässä kehossa, elää tätä elämää. Mikään muu ei ole niin pahaa kuin se, kuinka paha mun on olla tässä kehossa, tässä oikeasti paisuneessa läskissä pursuavassa kehossa. Puristaa, kiristää, turpoaa, ahistaa. Tunnen niin hyvin jokaisen liian suuren kohdan itsessäni, liikaa itseäni joka puolella liikaa. Peilikuva, heijastava pinta, omakeho, tunne, ylipäätänsä minä. Ei riitä mikään sana kuvaamaan tätä tuskaa tätä kauheutta mitä elän. Ei vielä koskaan aijemmin ole näin paha ollut olla tässä kehossa, näin suuressa pursuavassa paisuneessa läski kehossa. Ei ei jumalauta riitä sanat kuvaamaan tätä helvettiä tätä pahaa oloa mitä elän.
Tästä pahasta olosta kehoani läskejäni kohtaan saan taas kerran niitä ahistuksia mitä olen vuoden pelännyt saavani uudelleen, niitä jotka eivät mene ohi, ne jotka jatkuu, ne joihin luulee kuolevansa. Ne jotka saa melkein hengettömäksi, vetää kippuralle, hengittämisen vaikeaksi, muistin poissa ja tunne että olisi mieluummin kuollut kuin eläisi tässä kehossa tässä liian suuressa kehossa.

en pärjää, en pysty en kykene elää. enkä jaksa odottaa. En jaksa olla olemassa, en vain yksinkertaisesti kestä enää olla tässä kehossa, en minä. Ihan mitä vain, tehkää jotain jotta pääsen pois tästä kehosta, liikaa minua, liikaaaaaaa!!!! Liian paha olla.

Lenkille lähtö, kauppaan meno, ulosmeno, terapiaan meno, asioiden hoitamiseen lähtö. Asunnosta poistuminen on yhtä tappelua itseni kanssa, mitä voin tehdä mitä voin pukea päälle mitä reittiä mennä ettei kukaan näe näitä pursuaviani läskejä, ettei kukaan näe kuinka lihava kristasta on tullut ettei kukaan huomaa. Vaate toisensa jälkeen lentää vaatehuoneesta pois ja takaisin etsiessäni tarpeeksi peittäviä vaatteita, tarpeeksi pitkiä, löysiä, peittäviä, turvallisia ei ahistavia. Ei mikään ole hyvä, näyn kaikissa liikaa. Lamaannuttava ahistus enkä pääse minnekkään, en pysty lähtemään. En halua että kukaan huomaa kuinka läski olen. Jokin pakko lähteä jonnekkin nopeasti jotkin turva vaatteet päälle ja menoksi kamalan ahistuksen kanssa, sulkeudun itseeni ihmisen ilmoilla en näe enkä kuule ketään, en halua että kukaan sanoo mitään, en halua että kukaan näkee kuinka läski olen.

Kuinka paljon häpeän itseäni, kehoani ulkomuotoani, koko olemustani. Tiedän olen ruma lihava sika, joka on vielä talven aikana paisunut aivan liian suureksi, sietääkin hävetä itseään. Sydän hakkaa, ahistus tulee, jaloissa tuntuu taas fyysisenä. Paha olo. En ansaitse ruokaa, en juomaa en ennenkuin olen tietyn kellon ajan ohittanut, tietyn painon tai mittanauhan mitan ohittanut. en ansaitse mitään. Häpeä! ja paha olo.

Yhteydenotto vanhempiin, ymmärtämättömyyttä toisesta päästä. En pysty kertoa koko totuutta heille, eivätkä he kuule, eivät he osaa kuunnella. Eivätkä he jaksa, eikä se oikeastaan kuulu heille, miksi heidän pitäisi tietää kaikki elämästäni olen valitettavasti melko pian 23v ja ainoat ihmiset elämässäni on vanhempani joihin ei ole hyvät välit. Jos itken puhelimessa heille hätääni, tai soitan fyysisessä hädässä heille saan luurin korvaan. Eivät he jaksa, en ihmettele. Ei kukaan jaksa. En minäkään jaksa.
Jos olisin joku muu kuin minä itse, ja näkisin itseni karttaisin mahdollisimman kaukaa tällaista ihmistä.

Niin uskomattoman paha olla, niin sietämättömän paha olla häpeä tätä kehoa minua itseäni kohtaan ettei sitä riitä sanat kuvaamaan, sitä ei pysty kuvata millään tavalla. Olen voimaton, lihava krista. Paisun ja pursun joka suunnasta, lyllerrän eteenpäin, kaksoisleukani ja ison olemukseni kanssa. Olen oikeasti läski rasvakasa. Niin uskomattoman paha olla ei tämä teksti ei nämä sanat ei mikään riitä kuvaamaan tätä helvettiä tätä tuskaa.

MÄ EN PÄRJÄÄ mä en kestä MÄ EN SELVIÄ mä en jaksa SAATANAN SIKA

siksi, kauppareissut kestää kauemmin kuin ikinä ennen. Saanko ottaa yhden vai kaksi omenaa...voi jeesus kun jogurtissa on paljon kaloreita, rasvaa, sokereita ja hiilareita. Pyörin ja kierrän hyllyjen välissä uudelleen ja uudelleen en pysty päättämään, en uskalla tehdä mitään kierrän ja kierrän kuljen kuin usvassa, kuin kännissä kuin aivot sumussa en muista mitään, en tajua enkä ymmärrä tai kuule mitään. kuljen enkä päätä mitään.

siksi, sallitut kellonajat nämä sallitut ruokaajat - saattaa jäädä välistä - miksi syödä edes sallittuun aikaan jos ei ole nälkä - ei miksikään. Kostautuen lopulta, ja lopulta sekoan ja kostan itselleni.

Vaaka,mittanauha, piiloutuminen, häpeä. Paha olo, uudelleen syntynyt pienen pieni kuoleman vietti ja houkutteleva joki, rautatie. Ja kuljen kuin usvassa pahassa olossa, eteenpäin häveten itseäni tuntien tuskaa sisälläni pahaa oloa, yön odottamista. tuskaa. Jokaista lyllyvää askelta, kaksoisleuka, maha, reidet, pohkeet kädet jne. mikä lihava sika. piiloon.

PAHA OLLA.

Viikonloppu meni päin helvettiä.
Eilinen ilta meni päin helvettiä, yö vaakalla jokaisen heräämisen jälkeen, lopulta aamulla lopullinen tuomio voinko lähteä terapiaan vaiko en. Jos vaaka näyttää yli xxkg en voi, jos alle xxkg voin. En vaan voi mennä jos olen lihavampi, isompi kuin xxkg en voi lähteä minnekkään menen takaisin nukkumaan ihan sama vaikka kuolen.En halua että kukaan näkee kuinka lihava olen.

Lähdin terapiaan, huono fyysinen olo iski kesken matkan, pyörä kaupan parkkiin ja sydän hakaten sairaalan mäki ylös, äkkiä osaston ohi sivuten. Isä soitti ennen terapiaa puhuin pitkästä aikaa mitään moneen päivään, huomasin täriseväni puhuessani. Pystyin puhua hoitajalle harvinaisen avoimesti taas..niin että sanoin kuinka helvetin paha mun on olla tässä kehossa olla näin läski olla minä..kertoa se sanoilla ääneen järkevämmin. Sain just ja just pidettyä itteni kasassa etten ala itkemään samalla kun sen sanoin, ja samalla kun jatkoin etten pärjää mutten lähde osastolle koitan vielä.
Kävelin pois sairaalalta muistan vain pahan oloni, itkun kurkussani, pahan olon kurkussani. Kamalan olon. Asunnolle piiloon. Itkua ei tule vieläkään.

Pakkolenkki, viesti ennen sitä tytölle joka asuu vuokra asunnossa joka minun pitäisi saada 1.8. Tuomio, saan avaimet aikaisintaan kuun viimeinen päivä. Joku kusettaa minua, joku vetää välistä, en kuitenkaan saa sitä kämppää, en kuinkaan pääse siihen muuttamaan jokin kusee. pakkolenkin askeleet vie eteenpäin, äkkiä piiloon ettei kukaan näe mehtään...en ehdi..soitto isälle asunnosta ja haukut perään..kiitos ja itku.Yritän kertoa etten itke asunnon tai stressin vuoksi vaan muun pahan olon muttei se kuule saan luurin korvaan.. Paha olo ja itku muttei syvältä..istun keskellä pyörätietä, alamäkeä, itken enkä pääse ylös. Nostan hupun päähäni, älkää nähkö minua olen iso lyllyvä möykky, itken pahaa oloa. Ajakaa yli ajakaa yli, ette voi olen liian iso.

Hätä ja paha olo, asunnolle kippuralle piiloon. Hyllyn taakse sängyn perimmäiseen nurkkaan tietokone mukaan, en tiedä miten päin olla, en halua olla olemassa, odotan vain yötä siihen on liian pitkä aika vieläkin.

Niin paha olla, niin vaikea olla minä.

Kun on OIKEASTI LYLLYVÄ LÄSKI

TAHDON POIS TÄSTÄ KEHOSTA!!!!!

APUA !!! EN KESTÄ ENÄÄ tässä kehossa!!

en jaksa enää odottaa yötä seuraavaaa. tahdon pois tästä väärästä liian lihavasta lyllyvästä kehosta on niin paha olla :( en kestä en kestä en kestä enää.

jos koko elämä on yhtä odottamista, yhtä tällaista helvettiä miksi sitä pitäisi jaksaa minä en jaksa enää!
en kestä en kestä en kestä :(
enkä tiedä mitä tehdä en kestä en kestä en kestä tätä kehoa :(
eikä ole mitäään mikä helpottaisi oloa ei mitään.

- krista -

Vakiokalusto.

2011-07-16T14:00:00.001+03:00

Samankaltainen sateinen hämärä päivä tasan vuosi sitten, sinä perjantai aamuna kävelin väsyneenä, kuolemaa toivovana, läskiahistuneena monta kiloa painavampana kuin nyt, sillalta hyppyä odottaen sateen varjon alla sairaalalle avo-ajalle, minkä tuloksena päätin lähteä vapaa ehtoisesti osastolle vähäksi aikaa, kuten sanottiin hetkeksi. Kävelin sateenvarjon kanssa takaisin asunnolle pakkasin tavarat ulisin nettiin pahaa mieltäni sairaalaan menosta ja kuolemastani, kävelin osasto12:sta sisään vapaaehtoisesti 16.7.2010, kun olin ollut reilun kuukauden kotiutuneena oulusta. Ajan jonka mietin vain kuolemaa, helvetillistä vihaa itseäni ja kehoani kohtaan, miten läski minusta oli tullut miten en koskaan voi antaa itselleni anteeksi sitä mitä menin oulussa tekemään.

Muistan sen tasan vuosi sittten olleen päivän kun painoin ovikelloa osastolle sisään reppuni kanssa, istuin vihreälle sohvalle märkänä reppuni kanssa, enkä tiennyt mihin mun on mentävä, katumus heti päälle miksi tulin sinne, miksei kukaan välitä eikä näe että olen täällä, tuotiin vain tähän istumaan. Seuraava muistikuva on että hoitaja vie mut huoneeseeni, voin heti huonosti, ahistuin osastosta ja hän käskee hakemaan lääkkeen enkä minä tiedä miten se tapahtuu enkä uskaltanut poistua huoneesta. Hoitaja toi mulle lääkkeen huoneeseen.

Päivä on takertunut mieleeni, kuinka sammahdin lääkkeen jälkeen sänkyyn, sain ahistus kohtauksen siitä huolimatta johon luulin kuolevani, soittaen tädilleni hädissäni etten tiedä mitä tehdä, kurkistin käytävälle jossa näin ruokakärryt ja luikin tupakalle istuin hiljaa ja palasin takaisin huoneeseen itkemään. Täti oli soittanut osastolle, että kaipaisin jotakuta juttelemaan kanssani kun mut oli vain tuotu sinne tuotu lääke ja unohdettu.

Hoitaja tuli lopulta sisään ja jutteli kanssani, helpotti aika paljon, muistan että mun oli helppo puhua alusta asti sille uudelle hoitajalle, rehellisesti ja suoraan enemmän kuin kellekkään muullle aijemmin. Samainen hoitaja toi mulle sen lääkkeen huoneeseen aijemmin. Hoitajastahan tuli mun omahoitaja sitten myöhemmin ellei jo ollut. Näin vuoden jälkeenkin voin sanoa että sille hoitajalle on ollu helpointa puhua, helpoin keskustella. En tiedä vieläkään miksi. Hän ja eräs toinen hoitaja jotka oon molemmat haukkunut aika hyvin on auttaneet melko paljon. :D mähän en hauku koskaan ketään.

Niin ja kuten kaikki voi yltä lukea, tämä mun lyhkäinen reissu osasto 12:sta muuttui lopulta vuorokauden tarkkailu ajaksi, mikä oli elämäni kamalinta, sekä pakkohoidoksi 23.7.2010-23.10.2010. Sen aikana söin ensimmäistä kertaa lääkettä seronil(1kk:den ja lopetettiin seinään sivuoireitten takia uuutta ei alotettu koskaan), opamox, ja diapam että tenoxi. Kaikki jatkui masennus ohittui, syömisvamma valtasi alaa, olinhan paikassa jossa se saa rauhassa kukoistaa. Puhuin itseni lomille osastolta 1.12 vapaa ehtoisena hoidosssa ollessani, 15.12 sirryin avo osaston potiilaaksi mikä ei onnistunut ja loput tiedetäänkin.

Monta monta hyvää monta monta huonoa hetkeä tähän vuoteen on mahtunut, paljon osastolla kiertäviä samoja naamoja kuukausi toisensa jälkeen, paikallaan pysyviä naamoja ja paljon on muuttunut, paljon on pysynyt samana. Kuikkii päässäni laihdutus vahvempana kuin vuosisitten, vahvempana kuin keväällä, kuin koskaan, tai ehkä kuulen sen nyt paremmin, kukkii kuoleman toive ja läskiahistus suurena jälleen. mihin tää kaikki ajatutuu.

Lyhkäinen reissu osasto12:sta putkeen, Vuosipäivä, yksi vuosi laitoksessa.

En olisi sitä uskonut vuosi sitten että tästä tulee näin lyhyt reissu, jospa ne ois jo uloskirjoittanu mut ku en oo käyny siellä en pysty mennä. Ei kiinnosta, en halua en kehtaa näyttäytyä.piilossa. hienosti.

ei saakeli sentään just niin ja näin elämä on menny just niinku pitiki ja silleen...nice.. no mä lähen tänään kaveria moikkaan kalajoelle vihdoinkin katotaan sittten millanen muutto urakka odottaa, en oo vielä paluulippuakaan ostanu kalajoelta takasi tuun sitte ku nokka näkyy.

Pakkohoito nro. 1 oli: 23.7.2010-23.10.2010, jatkoin vapaa ehtoisesti. tulin osastolle vapaa ehtoisesti ekaa kertaa.

Pakkohoito nro.2 oli: 16.3.2011-13.6.2011, jatkoin vapaa ehtoisesti tulin osastolle vapa ehtoisesti toista kertaa...

EI enää kiitos eiköhän sen jo vuoden putkeen ololla usko saakeli.

Kirjoittelin tän tekstin odotellessani lähtöä Raaheen ja sieltä vihdoin ja viimein kalajoelle.5.7 aamulla. Saapi tulla ulos vuosipäivänä. muokkasin tätä vähän vuosipäivänä kun tekstin huomasin.

- krista -

Pysäkki kera peikon

2011-07-15T21:57:00.000+03:00

Väsynyt,henkeä ahistaa, sydän muljuaa, liian kuuma, liian kylmä, väsyttää liikaa. Ahistus, läskiahistus, itseviha, sisälle sattuu. Kamala viiikko.

Selvisin hengissä takaisin kajaaniin keskellä perjantai-lauantai yötä, heti aamusta olin menossa pysähtymättä, sunnuntaina sekosin kun eräs ihminen satutti minua liikaa, maanantaina touhotin, paljastin taas liikaa avaamalla suuni, muistamatta edes kaikkea mitä kerroin, löysin itseni parin tunnin lenkiltä, kuoleman olossa lenkin jälkeen, tiistai päivä pilalla huono olo fyysisesti jaksamattomuus mistä kamala henkinen olo.

Meinasin joutua soittamaan piipaan mutten voinut, enkä voinut soittaa muuallekkaan kun en yksinkertaisesti halunnut ketään haukkumaan minua pöpilästä koska se on sanomattakin varmaa niinkuin jokaikinen kerta on käynyt aina joku on tullut haukkumaan mut jostain päivystykseen tms. pöpilästä olen mä mennyt sinne minkä asian vuoksi tahansa...joten fyysinen olotila sai vaan kärsiä, hiestämärän tuskaisen yön seuraavaan aamuun jolloin menin terveyskeskukseen mistä kirjoitinkin edittiä edellisen tekstin alkuun joten sitä turha kerrata kato edellisen tekstin alku jos haluat nähdä. Seuraavana aamuna en päässyt mihinkään väsymys ja oksetus jatkui huono olo jatkui mutta luulin jo hetken sen sivuuttaneeni, kaupungilla käynti näytti asiat toisin.

henkisesti kaikki hyvin, keskellä kaupunkia pyörä nojasi minuun ja minä pyörään yrittäen saada sydäntä rauhottumaan ja henkee virtaamaan paremmin, häpeä soitan jollekkin ettei kukaan huomaa mitä teen. Ihmiset meni eteenpäin ohitti mäessä, kun minä puuskutin eteenpäin henkihieverissä...vois liikkua enemmän ja syödä vähemmän jaksais ehkä paremmin. Enkä sano ettei mulla ois päässä pieninitäkään järkeä mukana. Itseasiassa tuntuu etten oo henkisesti näin voinukkaan ylivuoteen ylipuoleentoista vuoteen en muista ees muttei mulla tällasta oloa päässäni oo ollu aikoihin. En sano että voisin hyvin henkisesti mutten niinkuin ennen..joo tiedänpä mistä tää kaikki tulee ammentaa suoraan syömisvammasta mikä vetää 10000-0 mukanaan...enkä voi mitäään.

Pitäisi touhuta, saada aikaan muuttokin on kohta muttei jaksa muttei pysty ei jaksa...liian huono olo jos liikahtaakin, liian huono olo tehdä jotain, pelko kun ei tiedä mistä kaikki johtuu kaliumit oli matalalla mutta tuskin ne enää on, enenkin on heilahellu yhtäkkiä vähän alemmas ja korjaantunu itekseen..laksoja enkä nestareita(viimeisimpiin,joihin en muista ees koska oon viimeksi koskenu) oo käyttäny luumupiltti autto meleko hyvin...

Huono olo, pelko, paha mieli, aikataulun kuseminen, liikunnan puute läskiahistus, väsy, väsy huono olo, läskipulla pallo...eikä uskaltanut nousta vaakalle liian moneen päivään kunnes sille viimein nousi 4pv n tauon jälkeen oli ihmetys aika suuri positiivisessa mielessä muttei sitä voi uskoa noin nopeeta.

Huonosti sujunut viikko, mutta nopeasti kuitenkin. enkä tosiaan nyt oo järkevä kirjoittamaan kun en tajua mistään yhtään mitään on kauheen huono olo nytkin ja filmi katkee kokoajan...eikä koko kirjotus kiinnosta yhtään. kuhan jotain täyttöä blogiin. Sanon että menee huonosti kyllä, mutta en järki poissa täällä touhota menemään. Pakki vaihe on päällä vaan nyt niin kovaa ja vahvasti ettei kukaan tiedäkkään kuinka kauan se oikeasti on ollut päällä näin..en uskalla edes sanoa...ehkä tuosta että menetin viimeisenkin kaverin sain lisää oikeutta vihata itteeni enemmän. Tuhoan kaiken olen kamala.

ihan sekasin..ehkä mä en kirjota ja julkasen tän onhan tää jo kymmenes teksti mitä yritän tällä viikolla kirjoittaa.

syömisvamma vie ja kovaa enkä kerro miten kauan se onkaan ollu näin..tie on vanha tuttu mutta tällä kertaa järki on mukana paremmin kuin ennen. en osaa selittää. enkä tiedä mihin oon menossa.

tää lumiukko vois mennä nukkumaan terapiassakaan ei tullu tänään yhtään mitään tästä ku oon ihan pihalla en muista juuri mitään mitä puhuin sielläkään, ei saakeli että oon pihalla...

niin kuten sanoin se stoppi tulee sille touhottamiselle ja sen jälkeen iskee se paha olo en mä sitä päättänyt mä tiesin että niin käy yritin ettei kävisi oikeasti yritin mutta tiesin että stop tulee ja mitä sen mukana tulee mutten taas tiennyt että kannan mukanani ison ison ison ja vahvan järkäle murikan vanhaa pahentuneena mukanani..peikon joka on helvetin vahva ja iso eikä liikahda minnekkään..nuorentunut peikko..siltakin meni poikki se uusi hienompi..sen tullessa takaisin tuollaisena...

joo kirjotian tosi sekavia ehkä parempi että kirjoitan oikeasti sitten seuraavan kerran kun on oikeasti asiaa ja järkeä kirjoittaa ja aikaa...en tiiä kuulemiin taas joskus.

ja voi saatana jos kaikki menee taas niinkun mä mielessäni oon saanu asiat pyöritettyä pahimmalle mahdolliselle mallille itteni kannalta..eli eikö ois sama jos möis nää kaikki mun kamppeet pois ja laittas osotteeksi hullujenhuone kajaani vakioasiakas. saatana. vituttaa kun pöljää.

Kirjotian tän itelleni ja ehkä muillekkin: Mä en ala kirjoittamaan pakosta vääntämään tekstiä väkisin ja roikkumaan blogissani väkisin vääntämään tekstiä mä en tee tästä pakko pullaa itelleni, lopetan jos siltä tuntuu ja kirjoitan sitten kun siltä tuntuu. Joten kirjoitan seuraavan kerran kun siltä tuntuu.

kirjotan ku pikkupentu...vitun sika sen siitä saa.

- sekopää -