pelottavaa + edit 13.12.2011

13.12.2011. 

terveisiä eiliseltä kuopion reissulta. Junalähti parhaan kaverin kanssa kajaanista kuopioon kaheltatoista eilen ja tultiin takaste ilta yheksältä mahtava reissu ja anto kyllä kantapään kautta ymmärtää etten oo kunnossaa...ku pyörryin ja muuta sellasta matkan aikana. 2paitaa, kalenteri ja hiukset. Sekä mahtavia kuvia, videoita ja muistoja. Kuopiossa tuli heti kodikas ja lämmin paikka sellanen että jes tännekkin vois muuttaa.
tässäpä pari kuvaa. 10 pisteen reissu miinusta saa vaan mun kunto :(

12.12.2011, juuri kuopioon saapuneena kuopion torilla. tori remppa pilas maiseman onneks oli opas asemalta keskustaan

12.12.2011, kuopiossa aapelin kauppakeskuksesta pihalle tultiin ja tän jälkeen väsymys sai riehaantumaan meidät

12.12.2011, paluumatkalla kuopio-kajaani junassa kuvailtiin ja vietetiin laatuaikaa ja katottiin millaset niistä mun lyhyistä hiuksista nyt takaste tullessa tulikaan. pikajunan paskalla.

 ------------------
alkuperäinen:
Pelko ja tenkkapoo.
Kaikkein läheisimmän ihmisen valtava huoli välittyi ensimmäistä kertaa minuun, sai minutkin huolestumaan ja pelkäämään, kuolenko pian oikeasti. Makasin viikonlopun voimattomana asunnossani, isän hakiessa minut takaisin osastolle huolesta kipeänä sunnuntai iltana. Vointi vain huononee. Pelko kasvaa. Takalukko päässä avautuu ja pelkään sittenkin oman henkeni puolesta, ajattelin toisten ongelmia huolia ja pidin toisista huolta, parin kolmen viikon ajan unohtaen samalla itseni täysin, pystymättä käsittelemään edes päässäni olevia ongelmia, liian raskaita olenhan liian rikki. Toinen huolesta kipeänä miettii mihin minut pitäisi viedä että pysyn hengissä, todeten että osastolla olen edes jossakin turvassa koska asunnolla kukaan ei ole katsomassa jos jotain pahaa tapahtuu. Huolesta kipeä isä, vei osastolle huolehti asioistani eteenpäin. Pelko valtasi alaa, pelkään että kuolen mutten pysty käsittelemään asiaa, höpötän ja touhuan muuta kun pitäisi käsitellä jotain muuta asiaa.

Täysi romahdus, mikään ei pysy sisälläni, valtava mahakramppi kamalan kuumuuden kera, tuntui että kuolen siihen pisteeseen ja olinkin varma että kuolen sen verran tuskainen olotila. Olotila vaihtui mahakivusta,oksetukseen ja mikään ei pysynyt sisällä kaikki tuli ulos eikä jalatkaan enää kantaneet kuten aamulla jo ehdin luulla olon helpottaneen. Onneksi joku hoitaja otti edes todesta asian ja vei mut päivystykseen ja asiallinen lääkäri jonka olin pari viikkoa tai viikko aijemmin tavannut kohteli minua kuin ihmistä ja tutki totesi mistä kiikastaa, sanoi että tippaan ja kuunteli minua kuin ihmistä silleen luotettavasti, ei pelottavasti tai vihaisesti. Niin että tuli olo että teen oikein jos teen näin. Puutostilloja proteiinit,b vitamiinit,rasvat yms. kun en kuulema syö hikikuuma siitä, sydän siitä ja kaikki muu siitä, painokin on tippunu nopeasti parissa viikossa. Siirryin takaste sisätauti osastolle8, tippaan ja oikein eristyksiin luulinhan itsekkin että mulla on mahatauti kun oksensin oikein kaiken...ei se sitä ollutkaan. Pelko joka koko päivän jäyti olon huononnuttua josko kuolen nyt, paheni vain josko kuolen. Tipan laitto sattui enemmän kuin koskaan mutta oli pakko en halua kuolla en halua kuolla.

Maanantaina kuulemani fakta, osasto 12 jolla majailen ei voi auttaa mua syömishäiriössäni, ja masennuslääke mua on jo auttanut, ei osasto voi minua auttaa, terapia ei riitä, kotona en pärjää. Kuolenko osastolle syömishäiriööni vai kotiin syömishäiriööni, vai väsynkö syömishäiriööni ja tapan itteni, onko kaikki jo oikeasti liian myöhäistä kuolenko nyt? pelottaa...mitä eteen kun mikään ei tunnu auttavan. Syöminenkin on vaikeampaa kuin koskaan, pelottavampaa kuin koskaan. eikä se viha, suuttumus, yms. auta..vaan se että hyväksyttäisiin,luotettaisiin,uskottaisiin,tsempattaisiin auttaisi..mutta ei...en saa kuin vihaisuutta vastaan osastolta epäluottamusta ja epähyväksyntää - enhän minä mene eteenpäin ja pelleilen vain. Anteeksi olen liian rehellinen ja mulla taitaa olla järkeä päässä että käsitän nämä asiat, käsitän mitä tapahtuu...Ei hyväksytä mihinkään, ei nähdä mitään mitä yritän teen ja kaikkeni annan, yritän ja jaksan kaikesta huolimatta, ei nähdä eikä haluta kuulla muutosta, kaikki kaatuu jotenkin minun niskaan. Onnekseni joitakin ihmisiä on osunut tielleni jotka on auttaneet mua syömään, tehneet siitä helppoa olleet mua kohtaan kuin ihmisiä, hyväksyvästi rennosti ja helposti ilman turhaa vihaisuutta ja ärhentelyä, kuin ihmiselle helpottaneet tilannetta tehneet siitä tunteen että teen nyt oikein...on vaikea kuvata mikä se asia on...miten he tekivät sen mutta jotenkin.
Tämän päiväinen terapiakin auttoi, tosin sattui minua vähän sattuu vieläkin vähän, ja pyydän anteeksi..olen taas jossain paskassa kunnossa ja täällä :(...mutta mä pakotin itteni syömään sen jälkeen...ja sainkin syötyä ihan vain siksi että se tuntui oikealta jotenkin se terapia tai se kun se kävi sai sen tuntumaan siltä että mä teen oikein jos nyt syön ja on tärkeää tehdä niin....en paljoo jaksanu ja pelkään kokoajan yhä että puklin ulos kaiken tahattomasti kuten eilen...

mutta onko jo liian myöhäistä kuolenko silti? :(
miksi aina taistelutahdon herätessä vähänkin fyysinen olotila ehtii romahtaa.
Miksi saan aina ensin käydä melkein kuolemassa ennekuin fyysistä huonoa oloani uskotaan...
Miksei koskaan minuun voida uskoa, kohdella kuin ihmistä :( aina kaikki on vaikeaa.

Häpeän tätä vuoden mittaista ravaamista sisätaudeille,päivystykseen,tippaan,milloin minnekkin aina vain huonommassa kunnossa, kierre joka ei tunnu loppuvan. syömishäiriö pahenee, psyykkisesti meen eteenpäin miksi tää on näin vaikeaa. Häpeän että olen näin heikko vastustajaani vastaan...häpeän ettei mikään tunnu onnistuvan liian vahvaa vastustajaani syömisvammaa vastaan...

onko jo liian myöhäistä vai kuolenko oikeasti pois, kehon pettäessä tai minun tappaessa itseni tähän sairauteen...siihen helvettiin mitä tää on..miksi tää on aina tällaista...Voi kun saisinkin itseni siihen kuntoon että voisin elää, hankkia itselleni koiran ja ammatin päästä pois sairaalakierteestä nähdä ystäviä muuallakin kuin sairaalassa, perhettä muuallakin kuin sairaalassa :( mutta ei....olenko liian voimaton tän kaiken eessä.

en uskalla,muutun, en pysty..on vaikeaa :( tätä on vaikea käsittää.
Blogistanikaan ei saa kuin sen 1/10 osa minua muistakaa aina tämä. tekstikin on kirjoitettu nyt kädet kipeänä toinen käsi tipassa kiinni...häiriötekioiden kera...unohdin aina lauseen alun kun lähimuisti kuoli.
paha mieli toisten puolesta :(

ehkä mä en ookkaan se täys paska ihminen kun ihmiset tulee juttelee mulle on ystävällisä ja mukavia mulle vieraatkin...ja tutut....mutta se mitä kehoni on on toinen juttu...apua ihan oikeasti apua nyt syvältä syvältä sisältä mä huudan apua!

sisätaudeilla ainakin eilisestä tähän ilmeisesti huomiseen. :( ja hävettää,inhottaa,hävettää. Miksi aina näin.
Anteeksi sairashan minä olen. :(

en jaksa lukea mitä kirjoitin, mutta ainakin jotain mitä aijoin sain purettua tännekkin.
lähen 8 kerrokseen takaste ton tippalaiteen kera perkele.
ensin en halunnu elää ja nyt haluan mutta pystynkö pääsenkö eloon :(

-krista-