en tiedä syytä miksi olen yhtä tässä..

On kamalan vaikea kirjoittaa jotain järkevää tekstiä yhtään mihinkään, mietin asioita niin paljon että ne poukkoilee päässä itselle ymmärrettävästi mutta en mene takuuseen että muut sitä ymmärtäisi.
Alkuun voisin jättää tän ulina osuuden, yhtä paha jos ei pahempi olo jatkuu yhä että nappi jos olisi jota painamalla voisi lopettaa päivänsä sitä painaisin. On niin vaikea olla että ulkopuolisen on sitä edes vaikea ymmärtää sanoisin mä sen miten päin hyvänsä, yrittäisimpä selittää sen miten päin tahansa.

Olen hiljaa, koska puhuminen on turhaa se satuttaa mua myöhemmin vain lisää. Kaiken paskan kaatuessa niskaan. Yritän tehdä oikein, toimia oikein olla ei niin avoin kuin ennen. Piiloudun. Haluan olla näkymätön etten vaivaa enkä häiritse ketään, pyydän samalla hiljaa mielessäni anteeksi sitä että olen tässä. Miten kukaan, joka ei tiedä asioistani tänä päivänä enempää ei voi tietää miksi olen tässä pisteessä toivoni menettäneenä, elämän halun menettäneenä, epätoivoisena, surkeana, paskana, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Ulkopuolinen voi vain ajatella että en ole tehnyt mitään, en ole yrittänyt tarpeeksi, en ole tehnyt tarpeeksi, en edes halua mitään muutaa ja muuta vastaavaa. Ajattelen likaa mitä muut ajattelee.

Totuus on se minkä minä tiedän, minkä olen ainakin yhdelle tai kahdelle ihmiselle sanonut. En edes osaa valehdella. En tiedä miksi minun pitäisi sitä todistella ja jauhaa kaikille miksi olen tässä taas. Miksi olen hullujenhuoneella jos haluan päättää päiväni tällä sekunnilla. Siihen miksi olen yhä tässä maailmassa mukana vaikka haluan kuolla aivan varmasti päättää tämän paskan en osaa vastata itsekkään. Valitettavasti mä olen vain epäonnistunut hävittämään itseni tähän mennessä. Ulkopuolinen tuskin tietää, huomaa jos ei asioistani enempää tiedä, tai usko mitä minä sanon miksi minä olen tässä pisteessä (niinkuin yleensä sanoihini ei kukaan koskaan usko)

Totuushan on se että olen tässä pisteessä vain syömishäiriöni takia, sen vaikeuden takia. Sen takia että tein kaikkeni,yritin kaikkeni, niiin monet konstit, keinot, voimat, epäonnistuin, yritin kaikkeni uudelleen, tein oikeasti kaikkeni elääkseni, hallitakseni oikeasti todella pahaa syömishäiriötäni, elääkseni elämääni. Että lopulta menetin voimani, ahistukseni kasvoi. Tarvitsin apua, muttei mistään sitä tuntunut löytyvän..kerrankin kun sitä olisin halukas vastaan ottamaan mistään ei sitä saanut ja epätoivo, ahistus alkoi kasvamaan, kuolema alkoi pyörimään mielessä. Kun voimat oli menneet, keinot oli menneet. Olin yksin vailla voimia, keinoja, apua, konsteja enää tehdä mitään, liian väsyneenä, turhautuneena ja voimattomana. Tein miten päin vain asioita asunnollani, yksin yritin miten piän vain oli joka päivä toistaan pahempi. Syömishäiriö nosti kapinan eräällä tarkkailu jaksolla kesän aikana osastolla pyörähtäessäni yhdenlaisen sellaisen " mun on hyvä olla jooo kaikki on ookoo lähempä kotiin en tarvii osastoa "..enkä mä voinut sille mitään..mutta ei tilanne vielä silloin ollut niin paha, olihan mä fyysisesti heikkona - se teki olon henkisesti paremmaksi hetkellisesti. Pahentaen asiaa kotiin päästyäni.

Toivon pilkahdus että vihdoinkin saisin apua kokkolaan päästessäni uudelleen,aivan eri asenteella,potilaan asemassa että en kapinoi vastaan ja lähde kotiin vaan jään sille tielle raskalle tielle koska ei tähän pure mitkään kevyet konsit, pelkäsin tulevaa mutta olin valmis koko kesän mietiettyäni mistä saisin apua epäonnistuesani yksin. Asenne, motivaatio, halu, eri ihminen kuin aijemmin ei riittäneet, koska en ole perus syömisvammanen kiltti tyttö vaan persoonallinen itsepäinen ja epäsopiva ihminen sinne kaiken kaikkiaan väärä paikka minunlaiselle ihmiselle ja persoonalle. Istun taksissa kokkolasta kajaaniin helpottuneessa tunteessa saadessani vihdoinkin kokkolan kirjan kiinni ja tehtyäni oikean päätöksen oli pakko lähteä sieltä ja mun mielestä oikea päätös koska paikka oli väärä. en ole lainkaan pettynyt. Luulot olivat väärät. Olotila paheni -1000 reissun aikana väärässä kaupungissa ollessani, kotiin päästyäni mietin kokoajan miten päättäisin päiväni. Samalla viikolla epäonnistuin ensin nukkumaan pois, toisella kerralla epäonnistuin kun en ehtinyt mennä junan alle josta säikähtäneenä ahistuksissani oli pakko saada apua. Oikeasti olisin hypännyt siihen jos olisin ehtinyt, oikeasti se oli vain parista sekunnista kiinni, miten paljon haluankaan kuolla.

Olen kaikkeni yrittänyt, konstit käynyt läpi, yrittänyt, tehnyt, toiminut, uudelleen, uudelleen, erikeinoja, miettinyt, apua miettinyt, miten toimia, toiminut, yrittänyt. Menettänyt voimani, toivoni, epäonnistuttuani kaikessa elämäni aikana. Olen tässä koska syömishäiriöni on niin paha, olen menettänyt keinoni, voimani, toivoni, ahdistunut, yrittänyt kuolla ja masentunut. Kaikki paha olo,kaikki ahdistus kaikki tämä johtuu syömisvammastani ja osin vähän muustakin mutten viitti siitä koko kansalle ulista. Mutta jos ei olisi sh:ta, pärjäisin kotona en ahistuisi siitä mistä ahistun niin paljon että haluan kuolla ja olen yrittänytkin, voisin tehdä muutakin epäonnistuen tosin siinäkin. Kaavio jonka olen itselleni piirtäny miettiessäni selittää koko tilanteen niinkuin se menee,
pohjalla sh, ympärillä
ahistusta,apua,ahistusta,kapinointia,ahistusta,näytelmää,kapinaa,ahistusta,epätoivoa,ahistusta,avuttomuutta ja masennusta.

Suo upottaa kokoajan enemmän, siltaa ei enää ole josta kulkea yli, on vain suuri rotko johon pitäisi uskaltaa hypätä päästäkseen pois elämästä. Ei ole mitään mikä voisi minua tukea, auttaa elämästä eteenpäin. En pääse koskaan eteenpäin yritin mitä vain epäonnistun ja pilaan kaiken. En halua sotkeutua enää yhtään mihinkään mukaan, en halua kertoa kellekkään ulkopuoliselle enää mitään. Pyydän vain anteeksi kaikkea mitä tein. Olen toivoton tapaus, jota mikään ei voi auttaa, omat keinot ja voimat on menneet vaikka halu olisi kuinka suuri. Ei ole enää mitään jäljellä mitä voisi tehdä että pääsisin tästä eteenpäin. Ei omia keinoja ei voimia, ei mitään mikä tukisi. Koko asia on niin pitkä selittää ja kertoa että lyhensin kyseistä asiaa ja jätin siitä yksityisimmät asiat pois, pää asia on se että itse tiedän. Ulkopuoliset luulee tietävänsä paremmin aina mikä on totta, miten asiat oikeasti on, eivät luota koskaan sanoihini. Olen tässä pisteessä kuolemaa odottamassa ja miettimässä vain hetkeä tarttua siihen koska ei ole tulevaa, ei ole mitään. On vain pimeys, ilman valoa. Tuhoon tuomittu elämä. Liian vaikea elämä. Liian vaikea olla.

Toivoton, epätoivoinen, haitolla, vaivaksi, ongelma, pelkkä paska, haitolla, vaivaksi, ongelma, liikaa tilaa vievä, toivoton, epätoivoinen, tulevaisuudeton. Elämään tarkoittamaton pelkkä paska. Kun kaikki on käyty läpi, voimat on menneet, toivo on mennyt. Ei ole enää kuin se että olen vaivaksi haitolla ja tiellä.

Kuten kirjoitin asia on niin pitkä ja mietin niin paljon että ajatukset poukkoilee, enkä pysty keskittyä ja unohdan lauseestakin alun mitä olen sanomassa saati kirjoittamassa, etten tiedä ymmärtääkö tästä ulkopuolinen yhtään mitään, toisaalta onko sillä väliäkään. Kaikki keinot on käytetty, kaikki yritetty. Ei ole muuta kuin kuolema. Olen osastolla haitolla, tiellä ja vaivaksi olen paikassa jossa kaikki on luovuttaneet kanssani ollessani toivoton tapaus. Kerron itkiessani isälle ja pyytäessäni vilpittömästi ja aidosti anteeksi että hän on saanut tällaisen tyttären, etten osannut elää että olen siitä todella pahoillani, isäni taisi huomata kuinka tosissani epätoivoinen, toivoton ja kuolemaan valmis olinkaan en ole koskaan nähnyt häntä sellaisena.
Pettymys vanhemmille, en osannut elää ja vielä hullu kaiken lisäksi. Kamala rasite ja vaiva. Ymmärsi ne vihdoinkin paremmin mua, etten tahaltani tee asioita näin, oli oikeasti isä minulle. Olen niin pahoillani....

En ymmärrä ihmisiä jotka jaksaa minua enää, jaksaa olla seurassani enää, jaksaa edes yrittää kanssani. En ymmärrä. Olen täysi paska. Sanoihan minun öö..yksi omahoitaja että olenhan tässä omaa paskuuttani vuoden katellut osastolla jo että eiköhän toi ois jo aika tappaakkin ittensä. Niin totta. Niin siitä huomaa ettei mua ymmärretä eikä nähdä sitä helvettiä, työtä mitä teen. Olen pahoillani. Menen kyllä pois haitolta.

Yritin mennä kotiin, pois haitolta osastolta lomalle perjantaina, kuunneltuani tarpeeksi ympäriltäni että kuollakko se haluaa no tappas ittensä asioita, syömisistäni asioita, koostani asioita että parempi mennä pois. Juuri selllaisia asioita että kuulee porukan vittuuuntuneen minuun, luulee etten yritä ja oon toivoton. Sattuu.
En pystynyt olla kotona, katosi yhtäkkiä muisti samalla tavoin kuin edellisenä päivänä en enää tiennyt mikä päivä on, missä olen, mitä oon tehnyt siihen mennessä, oonko puhunu jollekkin, miten oon päätyny siihen, sellanen fiilis että oon ite nukkumassa jossakin ja nään unta. Ulkopuolinen omasta elämästä. Kotona meni ihan päin helvettiä kävinköhän mä 2-3kertaa kaupassa ja vein 4 kertaa roskat, yritin olla ja aattelin lopulta että tapan itteni tänään silloin perjantaina siihen pisteeseen sen tuskan on loputtava. En tiedä miten mutta muistan päättäneeni että lähden takas osastolle ajatteli mitä tahansa siellä porukka, mutta kai mä oon turvassa iteltäni siellä paremmin. Ongelmahan se oli niille että tulin takaste mutta en jaksanu välittää.

Mun on ihan sairaan paha olla, eilisen illankin mietin vain kuinka tappaisin itseni katoaisin pois haitolta, en enää olisi se toivoton tapaus vailla toivoakaan tulevasta, vittumainen idiootti. En tuhoa en satuta enää ketään. En enää ole haitolla ja tuhoa mitään. Lähden pois ja kuolen, hirtän itseni johonkin johtoon. En jaksanut katsoa enää sitä päivää, halusin nukkumaan mahdollisimman nopeasti mutta pää ei antanut mennä ennen tiettyä kellon aikaa, enkä koko yönä saanut nukuttua. Aamulla herään säikähykseen kuitenkin kun joku sanoo aamupalalle. Anteeksi että oon olemassa, anteeksi että otan tästä kupin ja kahvia ja vien paikan ja oon tiellä että haitto. Anteeksi mä oon tosi pahoillani oikeesti. Mulla ois lupa voida paremmin mutten voi :( Mun on paha olla.

Yleensä tähän aikaan vuodesta mulla on energiaa, oon iloinen jaksan ja oo virkeä. Ei mua masenna tähän aikaan vuodesta ei se siitä ole kyse ei mun olo lainkaan. Mua masentaa ja ahisitaa lisää ajatus siitä että viikon päästä tästä on 23v synttärit ja mä oon tässä pisteessä....mun on paha olla toisten puolesta jotka oikeesti ja aidosti tahtoo pelkkää hyvää kun mä oon tässä pisteessä enkä pysty enää muuhun kuin kuolemaan. En mä oo luovuttanut oon riidassa itteni kanssa ja luultavasti kuolen pois ihan milloin vain. Kun en enää vain yksinkertaisesti jaksa! Onko tässä muka jotain toivoa enää, kun kaikki keinot on käytetty ulkopuolelta että omasta itsestä, tilanne huononee vain. onko tässä muka jotain toivoa kun olen vain tiellä, toivoton ja luovutettu. Ei ei mitään ei ole enää jäljellä. Mä pyydän anteeksi että olen tällainen paska.

Mä oon oikeasti todella todella pahoillani kaikesta. Mä lupaan ja vannon oman henkeni ja koiran hengen kautta että mä katoan pois haitolta mahdollisimman pian, en enää ole haitto enkä vaiva. Olen niin pahoillani. Anteeksi että olen sotkenut ihmisiä tähän paskaan mukaan.

Hitto että tyhmästi kirjotin, varmaan käsitettään ihan väärin mutta kun en jaksa keskittyä ja asia ois niin pitkä.
Ole hiljaa ja vaiti älä ulise nettiin asioita, älä ole osastolla koska olet tiellä ja haitto että vaiva. Ei kukaan sua jaksa, et sinäkään. Ole hyvä ja tapa itsesi ettet enää vaivaa ketään et ole tiellä etkä haitolla enää koskaan.
Olen pahoillani mä meen pois.

Mä en ihan oikeasti tiedä miksi mä olen tässä :( ja se pelottaa. Mun on oikeesti ihan saatanan paha olla enkä oikeesti enää jaksa. mä oikeesti tiedän aika paljon asioita ja puhun totta mutten osaa ilmaista itseäni. enkä tiedä mihin menen etten enää ole tiellä haitto ja vaivaksi. mä olen pahoillani. 

Anteeksi.

- krista -